Tyhjän Joukon lähes jokavuotinen vaellusperinne jatkui tänä vuonna retkellä Norjan Jotunheimeniin. Matkalle lähdettiin kahden henkilöauton voimin yhteensä yhdeksän henkilön ryhmällä. Matkalla olivat:
- Anne Lehto ankrleht@cc.jyu.fi
- Ari Vainio arivain@jyu.fi
- Elina Timo ehtimo@cc.jyu.fi
- Isa Maunula ismaunul@st.jyu.fi
- Merja Jokinen mejokine@st.jyu.fi
- Mika Videnoja mjev@it.jyu.fi
- Mikko Jokinen jokinenm@cc.jyu.fi
- Tommi Lahtonen hazor@iki.fi
- Tuomo Kohvakka takohvak@st.jyu.fi
Mikko ja Anne olivat TJ:n ulkopuolelta tulleita matkavahvistuksia.
Retkikertomuksen kirjoitti Tommi.
Kertomuksen seassa on myös Arin kommentteja ;)
Retkemme alkoi 13.8. Jyväskylästä. Tommi, Isa, Merja, Mika ja Ari ahtautuivat rinkkoinensa Arin Mondeoon ja lähtivät ajamaan kohti Turkua ja sieltä lähteväälaivaa. Mikko ja Anne ajoivat kahdestaan Hämeenlinnasta Turkuun. Elina ja Tuomo olivat jo etukäteen menneet Tukholmaan Elinan siskon luo kyläilemään.
Ajomatka Turkuun sujui ilman kummempia kommelluksia. Samoin laivamatka Turusta Tukholmaan.Laivassa ei ollut hirvittävän paljon väkeä. Haimme vähän evästä tax freestä ja torkuimme hikoillen laivan moottorin hieronnan tahdissa.
Sulla on vaan joku rauhashäiriö :)) mie nukuin peiton alla ihan ok :D
Keskiviikkoaamuna sompailimme Tukholman aamuruuhkassa. Onnistuimme löytämään Tuomon ja Elinan ja saimme käännettyä ratin kohti Osloa. Olin saanut hyvän vinkinhieman poikkeavasta ajoreitistä Norjaan joten emme orjallisesti seuranneetOslo-viittoja vaan käännyimme pois E18-tieltä Enköpingin kohdalla ja suuntasimme kohti Moraa. Matkan varrella tutustuimme ahkerasti ruotsalaisiin bensa-asemiin ja erityisesti niiden wc-osastoihin. Taalainmaan maalaismaisemia tuli myös silmäiltyä. Toinen puolisko retkueesta hikoili ilman ilmastointia ja Arin autoon päässeet nauttivat ilmastoinnin viileydestä. Onneksemme tai epäonneksemme aurinko porotti koko ajan.
Morassa poikkesimme kaupassa ja safkasimme kunnolla pysähdyspaikalla. Ruokailun kohokohtia oli hönökaka-niminen leipä :) Sitten olikin edessä pelkkää metsää ja hissukseen jyrkkeneviä maisemia Norjaan saakka. Rajaa tuskin olisi edes huomannut ilman viittoja koska mitään raja-aseman tapaistakaan paikalla ei ollut. Tommi yritti kuvata rajanylityksen videolle mutta tuloksena oleva pätkä voisi olla kuvattu mitä tahansa maalaistaloa ohitettaessa :) Heti Norjan puolella kohtasimme retken ainoat porot.
Pian Norjan puolella alkoi maastokin olla kunnolla vuoristoista. Mika sattui sopivasti ajamaan pahimmat alamäet. Todistettavasti rystyset eivät muuttuneet aivan valkoisiksi vaikka jarrut ja moottori kävivätkin kuumina retken jyrkimmässä laskussa:) Erittäin komeita maisemia ihastelimme Rondanen luonnonpuiston ohitse ajaessamme.
Vinkki kuskeille norjan maahan: Jos tulee vastaan "kuoppia tiessä" varoituskyltti ja kyydissäsi on noin 3-4 suomalaista korkeastikoulutettua ihmistä. Toimi näin: hiljennä nopeutesi n. 10-20km/h, laita hätävilkut päälle ja ylitä kuopat varovasti. Tee näin ja vältyt paljolta :).
Lopulta pääsimme perille myös Jotunheimeniin. Ajoimmekin suoraa päätä Gjendesheimiin ihmettelemään paikan parkkipaikkamaksuja. Hinnat olivat kovat ja yö tunki jo päälle joten päätimme ajella päätietä vielä hieman eteenpäin ja etsiä sieltä ilmaisen parkkipaikan ja mestan teltoille. Montaa sataa metriä ei tarvinnutkaan ajella kun saimme autot tienposkeen ja pääsimme pystyttämään telttoja.
Ensimmäinen yö taisi olla koko retken kylmin. Ketään ei kuitenkaan tarvinnut jääkalikkana ravistella ulos makuupussista vaan pääsimme kaikki reippaasti liikkeelle torstaiaamuna. Ajoimme taas Gjendesheimiin ja menin ostamaan autoillemme parkkilippua. Yllätyksekseni visa ei kuitenkaan kelvannut eikä meillä pitänyt kellään olla norjan käteistä. Sain kuitenkin sovittua, että maksamme parkkimaksun palattuamme maastosta. Myöhemmin selvisi, että Merjalla olisi ollutkin norjan kruunuja.
Vihdoinkin pääsimme aloittamaan vaelluksen. Ensimmäisenä reittinä oli Jotunheimenin kuuluisin reitti Besseggenin ylitse. Lähtöpaikkamme sijaitsi n. 1000 metrin korkeudessa ja päivän korkein kohta tulisi olemaan yli 1700 metrin korkeudessa. Lähdimme siis heti kapuamaan hyvin jyrkkää rinnettä ylöspäin kohti Veslefjelletia.
Nousu olikin ihan kiitettävän rankka ja jossain vaiheessa piti hieman tasailla rinkkojen painoakin. Kevensin Merjan kuormaa ottamalla hänen makuupussinsa omaan kyytiini. Ylös saakka kuitenkin pääsimme. Matkalla tuli huomattua, että reitti on selvästi se suosituin koska koko ajan kulki kumpaankin suuntaan hyvin monensorttisia vaeltajia reputtomista bikinitytöistä täysivarusteisiin rinkankantajiin saakka. Huipulla maisematkin olivat oikein makeat. Gjende kimalsi alhaalla turkoosinvärisenä ja vieressä 400m Gjendeä ylempänä oli tummansininen Bessvatnet.
Huipulta alaspäin kulkeminen olikin sitten aivan oma seikkailunsa. Kuuluisa Besseggen kun sattuu olemaan jyrkkääkin jyrkempi kivinen rinne josta sanotaankin, että reitti kannattaa kulkea juuri toiseen suuntaan kuin me kuljimme jos sattuu pelkäämään korkeita paikkoja. Elinaa kiusasi pahassa alamäessä korkean paikan kammo. Mikko kävi erikseen kuljettamassa Elinan rinkan alas pahimpien paikkojen ohi samalla kun Ari ja Tuomo auttoivat Elinaa. Parhaissa paikoissa rinne on hyvin kapea ja jyrkkä. Vasemmalla puolella askeleen päässä on 600m pudotus Gjendeen ja oikealla puolella vain 100m pudotus Bessvatnetiin. Rinne on pelkkää lohkeillutta kivikkoa jossa siellä täällä on pientä soraa liukasteena. Yksi sopiva harha-askel riittää suistamaan alas rotkoon. Hitaasti mutta varmasti pääsimme Besseggenin alas ja Elinakin voitti pahimman kammonsa :). Norjassa opastettu reitti ei tarkoita mitään mummokulkuista polkua vaan voi kulkea melkein millaisessa maastossa tahansa.
Laskeutumisen jälkeen olikin aika virkistäytyä lounaan ja uimisen parissa. Rohkeimmat pulahtivat Bessvattnetiin. Meikäläinen onnistui pulahtaessaan hajottamaan jalkapohjansa terävissä kivissä. Onneksi ei mitenkään vakavasti vaan laastarit riittivät korjaamaan tilanteen. Muut selvisivät vammoitta ja kaikki saivat kupunsa täyteen ruokaa.
Alkumatkan pitkä nousu ja erittäin vaikea lasku olivat vieneet jo sen verran paljon aikaa ja voimia, että päätimme leiriytyä heti ensimmäisessä sopivassa paikassa.Sadan metrin nousun jälkeen pääsimmekin Björnboltjornalle, jonka rannasta löytyi muutama tarpeeksi tasainen paikka teltoille. Tasaisen paikan löytyminen oli puolittainen ihme. Pystytimme leirimme rannalle vajaan 500 metriä lähtöpaikkaamme Gjendesheimia korkeammalle.
Päivällisen jälkeen taivaskin jyrähti ja saimme niskaamme koko reissun ainoan sadekuuron, joka jäi hyvin pieneksi vaivaksi.
Toisena aamuna minä ja Mika heräsimme ensimmäisinä joskus klo7 tienoilla. Kahdeksan aikoihin alkoi muissakin näkyä elonmerkkejä ja viimeistään aamiaisen jälkeen kaikki olivat käynnissä. Tämän päivän ohjelmana oli edellistä "kevyempi" retki ilman rinkkoja Surtningssuan (2368m) huipulle. Pojat tyhjensivät rinkoistaan kaiken ylimääräisen ja pakkasivat mukaan vain ruuanlaittotarpeet ja vaihtovaatetta. Tytöt pääsivät matkaan ilman ylimääräistä painolastia.
Ensimmäinen etappi oli kulkeminen Memurubun nurkalle josta reitti kohti Surtningssuaa kohti lähtee. Saimmekin pujotella jyrkässä alamäessä monien muiden retkeilijöiden keskellä. Emme menneet ihan Memurubuun saakka vaan oikaisimme pienen puron ylitse suoraan Surtningssuan jyrkemmälle reitille.
Reitin ensimmäinen nousu olikin taas kerran erittäin jyrkkä. Reitti nousi hyvin jyrkästi 1542m korkeudessa sijaitsevan järven ohitse. Heti järven jälkeen reitti muuttui vielä entistäkin vaativammaksi noustessaan Rauhamranelle (1833m). Korkein huippu kierrettiin mutta silti nouseminen oli vaikeaa. Tässä kohtaa ryhmämme jakautui vahingossa kahtia ja toinen puolisko kulki koko pätkän reittiopasteiden mukaan. Mikko ja Mika vetivät etujoukkoa turhankin lujaa vauhtia mikä aiheutti joukkiomme jakaantumisen kahtia. Reittiä seurannut ryhmä joutui temppuilemaan hyvinkin hankalista paikoista. Jälkimmäinen ryhmä kulki hieman sivumpaa ja nousi loivempaa ja aavistuksen helpompaa ja nopeampaa reittiä. Tässä kohtaa helpompi tarkoittaa sekin tiukkaa pinnistystä vaikeassa rinteessä satojen metrien pudotuksen vieressä.
Maisemat olivat koko ajan erittäin hienoja. Reitin vasemmalle puolella kulki syvällä joki johon yhtyi monia muita jokia. Suomalaisen silmään maisema näyttää hyvin erikoiselta koska korkeuserot ovat suuria. Samalla silmäyksellä pystyy näkemään järven josta lähtee pieni joki ja monta sataa metriä alempana olevan isomman joen johon järvestä lähtenyt välillä putoukseksikin yltynyt pienempi joki yhtyy.
Rauhamranen ohituksen jälkeen ryhmämme oli taas yhtenäinen ja saimme näkyviin myös vettä pitkästä aikaa. Joukkiomme oli jo aika väsynyt ja lounastauko tulikin kreivin aikaan. Nousemiseen oli kulunut niin paljon aikaa, että päätimme jättää huipulle pinnistämisen välistä. Lounastauolla Tuomo kävi hyppimässä järven vieressä olevalla jäätiköllä. Ennustuksista huolimatta Tuomo ei liukunut jääkylmään järveen :)
Lounastauon jälkeen lähdimme laskeutumaan takaisin kohti leiriämme. Vahingosta viisastuneina emme enää luottaneet opastettuun reittiin vaan suunnistimme itse lyhintä reittiä kohti omaa leiriämme. Oikoreitti kulki suoraan puron vartta pitkin välttäen huippureittien pahimmat kohdat. Aivan reitin alussa oli kuitenkin erittäin jyrkkä rinne, joka oli pakko päästä jotenkin alas. Toinen vaihtoehto olisi ollut laskettelu jyrkkää jäärinnettä pitkin... Jälleen kerran kaikki onnistuivat kunnialla laskeutumisessa.
Loppureitti olikin helpompaa ja tyypillistä pomppimista kivenlohkareelta toiselle. Oikoreitillä säästimme myös nousuissa koska meidän ei enää tarvinnut pudottautua lähelle memurubua vaan saatoimme koukata leirille johtavalle polulle suoraan ylempää.
Toisen päivän reitti oli siis rankka vaikka kannettavaa ei paljoa ollutkaan. Parasta antia olivat komeat maisemat reitin vieressä kulkeneeseen jokilaaksoon jonkayläpuolella oli useita pieniä järviä ja niistä alaspäin virtaavia jokia. Näkymä olisuomalaiseen maisemaan tottuneelle hyvin epätodellinen kun järvien ja jokilaakson uoman välillä oli korkeuseroa satoja metrejä. Näimme myös ensimmäiset kunnon jäätikot joita on joka puolella Surtningssuan ympäristössä. Monestakin syystä viimeinen maisema leirijärvemme yläpuolelta oli monen mielestä erityisen miellyttävä ;)
Iltakylpy: Jos joku joskus kysyy oliko norjassa kylmää vettä...muistan tämän...hrr :D. /AV
Kolmantena päivänä heräsimme taas Mikan kanssa ensimmäisinä. Edellisaamun märinästä viisastuneina kasasimme telttamme hissukseen emmekä käyneet hölisemässä muiden telttojen ympärillä. Ehdimme kiertää leirimme vieressä olleen järven ympäri aamuauringon noustessa.
Jos sitä joskus nainen luulee että mies ei ymmärrä narinaa. Niin tässä todiste ettei ihmeiden aika ole ohi :D. Se oli hieno aamu :D.
Päivän ohjelmana oli leiripaikan vaihtaminen Russvatnetin kupeeseen. Jouduimme ensimmäiseksi laskeutumaan kolmisen sataa metriä että pääsimme Russvatnetin tasolle. Russvatnetin nurkalla törmäsimmekin ensimmäisiin lampaisiin. Määkinää ja kaulakellojen kilkatusta saimmekin kuulla sittemmin aivan viimeiseen vaelluspäivään saakka. Vaikuttaisi siltä, että ainakin Jotunheimenin tällä alueella lampaat ovat syrjäyttäneet porot :)
Pääsimme etenemään kohtalaisen helppoa maastoa järven rannalla. Etenemistä hidastivat vähän väliä reitin poikki virtaavat purot. Isompien purojen ja putousten kohdalla oli ylityksiä helpotettu silloilla. Lounasta söimme pienessä niemessä olleella hiekkarannalla. Ari, Mikko ja Tommi kävivät samalla myös uimassa. Tällä kertaa pohjakin oli vähemmän kivinen kuin edelliskerralla. Muutama norjalainen oli aivan vieressä pitämässä taukoa ja seurasivat ihmeissään suomalaisten nakuilua.
Päivän loppuosuus sisälsi enää pienen nousun pois järven rannalta ja etenemistä rinteessä kunnes pääsimme Glitterheimin ja Gjendesheimin välillä kulkevalle reitille. Leiripaikkakin löytyi pienen arpomisen jälkeen aivan joen vierestä hienon maiseman keskeltä.
Neljäntenä vaelluspäivänä Elina ja Merja päättivät pitää lepopäivän ja jäädä rentoutumaan leiriin. Me muut suuntasimme vieressä sijaitsevalle korkealle Nautgardstindille (2258m).
Alkumatka oli samaa reittiä kuin edellisiltana tullessamme. Seurasimme Glitterheimiin kulkevaa reittiä Tjornholetin läpi Tjornholtjorna-järvelle saakka. Matkan varrella Ari ja Mikko ehtivät käydä suihkussa vesiputouksen alla. Pian järven jälkeen saimme näköpiiriimme Norjan toiseksi korkeimman huipun Glittertindin (2466m jääpeitteen kanssa). Seuraavat metrit olivatkin taas kerran kivikossa tarpomista jyrkässä rinteessä.
Päästyämme kahteen tuhanteen metriin kulkeminen helpottui hieman. Olimme pienellä ylängöllä josta saattoi ihastella maisemia tai pystysuoraa komeaa jyrkännettä. Varsinaista huippua kohden jouduimme kulkemaan jonkin matkaa ylänköä pitkin ja nousemaan vielä viimeiset kaksi sataa metriä. Mitä lähemmäksi huippu tuli niin sitä suuremmiksi kasvoivat kivenlohkareet. Aivan huipulla lohkareet olivat jo useamman kuutiometrin kokoisia. Ensimmäistä kertaa retkemme aikana myös tuuli alkoi puhaltaa oikein kunnolla kahdentuhannen metrin jälkeen. Kaikkien piti vetää takit päälle ja pitkät housut jalkaan. Lippalakkikin piti solmia päähän kiinni kommandoremmillä.
Aivan huipulla tuuli oli tietysti aivan omaa luokkaansa. Maisemat eivät olleet mitenkään ihmeelliset. Ympärillä näkyi paljon muita huippuja ja jäätiköitä siellä täällä. Kovin matalalle ei näkynyt erityisen hyvin koska ilma oli utuinen. Kauaa ei huipulla viihdytty koska neste oli kaikilla vähissä eikä muutenkaan ollut hirveän lämpimät oltavat :)
Näitä kommentteja en osaa ymmärtää :). Maisemat oli makeet :). Ja mää kyllä näin alas? :D. Eli en tie missä sää oot ollu kattelemassa jos tuolta on susta näyttäny :DD.
Lähdimme siis laskeutumaan. Ei kauaa mennytkään kun Tuomo taisi tiivistää kaikkien tunnot sanomalla: "Kivikko on ahterista". Ylöspäin saattaa olla raskaampaa kulkea mutta alaspäin meneminen on kaikilla muilla tavoilla tuskallista. Polvet eivät tykkää, kivet luiskahtavat helpommin alta ja maisemakin voi huimata helpommin. Pitkällisen kivikkopomppimisen jälkeen pääsimme vihdoinkin ensimmäiselle purolle josta saatoimme täydentää juomavaraston ja kokata ruokaa. Loppupätkä olikin heti loivempaa ja helpompaa kulkea. Sammalella asteleminen tuntui taivaalliselta :)
Leirissä meitä odottikin pienoinen ylläri kun tytöt olivat keränneet leirin lähistöltä ison kulhollisen mustikoita:) Ne eivät kauaa ehtineet kulhossa vanhentua :)
Viimeisenä päivänä kohteenamme oli Bessheim. Mikan ja Mikon piti koukata hakemaan autot Gjendesheimista ja me muut menisimme suoraan Bessheimiin. Alkumatka oli taas helppoa ja kevyttä polkua järven rantaa pitkin. Aivan Russvatnetin päässä ylitimme retken leveimmän joen retken isointa siltaa pitkin. Samassa kohdassa oli myös pari rakennusta joiden käyttötarkoitusta emme keksineet. Asutuiltakaan nuo eivät vaikuttaneet. Loppumatka menikin melkein yhdessä hujauksessa. Viimeinen nousukaan ei tuntunut tyhjentyneiden rinkkojen kanssa juuri miltään aikaisempiin päiviin verrattuna.
Mikko ja Mika siirtyivät Gjendesheimin polulle ja me loput pidimme viimeisen lounastauon ennen laskeutumista Bessheimiin. Lounas taisi olla koko retken kylmin koska emme löytäneet ylängöltä kunnollista suojaa ja aurinkokin sattui olemaan isonpilven takana. Lounas oli myös maultaan retken karmein...
Universaali ohje keittiöihin: warning!! Don't mix!! onion soup with shrimp & lobster soup...nnngh! hrr! :)
Bessheimissä ei ikävä kyllä ollut myymälä auki niin emme pystyneet ostamaan himoitsemiamme postikortteja ja muita matkamuistoja. Ahdoimme kaikki rinkat taas kerran autojen takakontteihin, nappasimme ryhmäpotretin ja lähdimme ajelemaan kohti Osloa. Ajattelimme lyhentää seuraavan päivän ajomatkaa ja körötellä heti valmiiksi niin pitkälle kuin jaksamme ja jäädä yöksi jonnekin tienposkeen. Loppupäivä menikin autosta maisemia ihaillessa. Iltasella poikkesimme vielä uimaan tien vieressä olevalle järvelle. Enää ei vesi ollut niin kirkasta ja puhdasta kuin vuoristoseudulla mutta virkistävää kuitenkin. Yöpaikkakin löytyi piakkoin uintipaikan jälkeen äänivallilla varustetulta P-paikalta.
Yön nukuimme makoisasti ohi jyristävien rekkojen ja junien jyskeessä. Seuraava päivä olikin pelkkää ajelua Ruotsin halki. Maisemat eivät olleet sen kummempia kuin Etelä-Suomessakaan. Aikaa oli runsaasti joten taukoilimme enemmän kuin menomatkalla. Kävimme ihmettelemässä Lillkyrka-nimistä pientä kylää ja Kristinehamnia. Kummatkin olivat ihan viehättäviä paikkoja omilla erilaisilla tavoillaan. Kristinehamnissa pidimme myös lounastauon pullasorsien parissa. Allekirjoittanut teki Kristinehamnissa kivoja löytöjä kaupassa: useita Suomessa tuntemattomia tai harvinaisia sortteja Ekströmin ja Lämmin kuppi -sarjan keitoista :) Hyvää syötävää heti seuraavalle vaellukselle.
Pienen Tukholma-mutkittelun jälkeen löysimme satamaan ja pääsimme jopa laivaankin.Tällä kertaa hytit olivat erittäin minimaaliset ja ahtaat. Meillä ei ollut edes wc:tä tai suihkua. Ehkä ensi kerralla kannattaa sijoittaa pari euroa enemmän... Haitta ei ollut suuri koska ensitöiksemme menimme kaikki laivan saunaan peseytymäänja rentoutumaan. Porealtaissa lilluminen oli erittäin kivaa vaikkakin toisen altaan vesi oli niin kuumaa, että meinasi taju lähteä.
Vielä tankkaaminen painon mukaan laskutetulla perunamuussilihapulla-annoksella ja ainakin allekirjoittanut oli valmis petiin. Muut vielä hieman nautiskelivat miestä (ja naista) väkevämpiä ja tutustuivat laivan raisuun yöelämään.
En allekirjoita tätä nyt ihan täysin :)).
Paluumatkan tähdetön taivas tarjosi seuraajalleen aivan upean tähdenlennon :). Toiveet lähti matkaan... :)
Aamusella pikainen tankkaus laivan aamiaispöydässä, siirtyminen autoihin ja ajaminen Jyväskylään. Puolen päivän tienoilla olimme kaikki onnellisesti ja ehjinä perillä Jyväskylässä. Retkemme oli päättynyt.
Vaeltaminen Jotunheimenissa on selvästi raskaampaa kuin Suomen pahimmissakaan paikoissa. Korkeuserot ovat kovia ja maasto on muutenkin vaikeakulkuista. Toisaalta maisemat ovat erittäin upeita jos on vähänkään mieltynyt vuoristonäkymiin. Tavallinen suomalainen, joka on ikänsä elänyt keskellä peltoa tai metsää, on takuulla aluksi hieman suu ammollaan ihastellessaan Norjan puutonta vuoristoa jossa näkyvyyttä riittää kilometritolkulla. Vaikka joukostamme puolet oli vasta ensimmäistä kertaa vaelluksella niin selvisimme retkestä oikein mainiosti. Vaikka välillä oli pieniä ongelmia jaksamisessa tai korkeanpaikankammossa niin ei kuitenkaan mitään ylitsepääsemätöntä. Uskoisin, että monet retkueestamme tuntevat jopa ylittäneensä itsensä :) Toivottavasti kaikki ovat mukana Tyhjän Joukon vaellusretkellä myös ensi vuonna. Suuntautuu retki sitten millaiseen maastoon tahansa :)
