Tämän vuoden Halloween Hike oli selvästi haastavin mitä tähän saakka on ollut. Matka oli pisin ja sääolot olivat surkeammat mitä aiempina kahtena vuotena. Ensimmäisellä kerralla oli myös märkää mutta ei näin märkää. Edellisvuonna saatiin nauttia hyvästä kelistä. Yksi kaikkien aikojen sateisimpia syksyjä oli selvästi havaittavissa maastossa.
Pehmeä alusta, valtavat määrät lätäköitä ja tulvivia puroja ym. hidastivat sekä juoksijoiden, että talsijoiden matkaa. Aika-arviot kävelyajasta menivät täysin pieleen. Alkuperäinen matka-arvio (73km) piti hyvin paikkansa mutta esim. juoksijoilla kertyi muutama ylim. eestaas pätkä ja visiitti Särkijärven laavulle. Lisäksi gps kerrytti pysähdystauoilla mittariin hieman ylimääräisiä metrejä. Lopullinen matkalukema Keltinmäessä oli juoksijoilla 76km. Kävelijät taisivat poiketa kaikilla taukopaikoilla, joka myös kerryttää lisää matkaa. Monelle kertyi tätäkin enemmän kuljettua matkaa, koska talsinta vei useimmat kotioville saakka.
Kaikki saivat haikista sitä mitä pitikin eli varmasti tarpeeksi haastavan matkan sekä fyysisesti että erityisesti henkisesti. Harmillista, että muutamille tuli polvivammoja. Luultavasti näidenkin vammojenkin taustalla on osittain niljakas maasto, joka laittaa nivelet ja jänteet kovalle koetukselle vaikka on toisaalta mukavan pehmeä alusta. Kaikki osallistujat kokevat varmasti voittaneensa itsensä ja myös oppineensa kaikenlaista omasta ruumiistaan ja pääkopastaan. Ihminen on erittäin sitkeä eläin :)
Varusteiden toimivuus tuntui olevan tänä vuonna jopa hiemen tuurista kiinni. Useammankin jalat kastuivat vaikka jalassa olivat gore-tex-lenkkarit mutta ainakin Kimmo onnistui pitämään jalkansa kuivina. Vain hieman korkeampi varsi taisi riittää suojaksi. Matkaa tehtiin muutenkin hyvin monenlaisilla jalkineilla. Jussi selvitti koko keikan barefoot-lenkkareissa! Kalliit kuoritakit eivät tehneet sen autuaammiksi kuin kertakäyttösadetakit tai perinteinen sadetakki- ja housut. Vedenpitävät tai neopreeniset pitkävartiset sukat olisivat olleet ehkä se paras valinta jalkoihin.
Seuraavan kerran Halloween Hike järjestetään 2.11.2013. Reitti on taas uusi ja todennäköisesti kulkee Keuruulta Jyväskylään ja seurailee osittain maakuntauran läntisiä lonkeroita ja muita polkureittejä.
Kulkijoiden etenemistä seurattiin puoliautomaattisella karttaseurannalla.
Lähtö tapahtui Jämsän linja-autosemalta 3.11.2012 klo 07:04.
Osa haikkaajista jaksoi purkaa retken tuntemukset hienoiksi tarinoiksi.
Halloween Hike III : Paarustettiin pyhäinpäivänä lauantaina 3.11.2012. Reitti Keski-Suomen maakuntauraa myöten välillä Jämsä . Jyväskylä, n. 80 km. Lämpötila + 4 astetta, maaperä erittäin märkä, sadetta suurin osa matka.ajasta klo 7 . arviolta klo 21. Perille Kortepohjaan saavuttiin sunnuntaiaamuna 4.11. klo 6.45.
.Kolmas kerta toden sanoo.: tämä pyöri mielessäni Halloween Hikelle valmistauduttaessa. Lähdin haikille kokemuksen janossa, ymmärtääkseni aiempia kahta kertaa paremmin, testatakseni itseni tässä hetkessä, uteliaisuudesta reittiä ja toisia ihmisiä kohtaan ja perinteen velvoittamana: .tämähän on meidän juttu.. Tavallaan halusin myös toistaa ensimmäisen kerran fiilikset ja ymmärtää, miksi teen tämän nyt ja miksi tein sen silloin. Tämä haikki tuntui trilogian päätösosalta: se kokosi kahden aiemman teemoja, yhdisti, summasi ja arvioi ne. Vuonna 2010 Halloween Hike oli kokeilu, rajojen ylitys ja psyykkisen vahvuuden elämys, 2011 puolestaan varsin fyysinen koettelemus ja kritiikin paikka itselle. Tämä kerta sai, kiinnostavaa kyllä, pohtimaan erityisesti sosiaalista elämää. Minusta se on osoitus siitä, että haikin painopiste ei ole fysiikan koettelussa niinkään kuin mielen haastamisessa . ainakaan itselläni.
Valmistauduin kävelemällä syksyn aikana säännöllisesti kampukselle ja muille asioille sekä talsimalla jokusen harjoittelulenkin. Haikkiviikolla liikuin sen verran, että pelasin tunnin korista ja joogasin 1½ tunnin verran. Olo oli unen vähyyden ja heittelevän rytmin vuoksi valmiiksi uupunut.
Pyhäinpäiväksi puin päälleni mukavantuntuiset punaiset tuulihousut, säärystimet (jotka vaihdoin käsivarsien suojaksi melko alkuvaiheessa), t-paidan (polyester/coolmax), verkkatakin, pipon ja kaulaan buffin. Käsineiksi valitsin Thinsulate-sormikkaat, jotka tietysti kastuivat ja kylmettivät välillä käsiä. Suojauduin sen minkä suojauduin (eli en lainkaan edestä) huonolla kertakäyttösadetakilla, joka toimikin lähinnä viittana risan, punamustan reppuni suojana. Kuivaa vaihtopaitaani en käyttänyt, sillä vaatteet kuivuivat päällä sateen lakattua. Jalkineina palvelivat . ehkäpä viimeistä kertaa . reikäiset mustat lenkkarit. Kolmet sukat ja muutama muovipussi eivät riittäneet mitenkään pitämään jalkoja kuivina kymmentä minuuttia kauempaa, joten kuljin koko matkan jalat läpimärkinä.
Luulin ylivarustautuneeni ruuan suhteen: reppuun ahdoin seitsemän ruisleipää (juustoa ja suolakurkkua välissä), kaksi kananmunaa, kolme banaania, jokusen karkin ja kuivahedelmiä (rusinoita, aprikooseja, banaanilastuja). Kaikki meni, plus ystäväiseni myslipatukka. Kun matka-aika piteni alustavasta n. kuudella tunnilla, söin mielenvirkistykseksi enkä niinkään energiantarpeeseen (ajoittain loppuyöstä ja 24 tunnin paarustuksen jälkeen nukuttuani keho jopa hohkasi lämpöä). Suolainen ruoka oli joka tapauksessa keholleni parempaa kuin makea. Vettä join lähes kolme litraa (mukana kaksi ½ l:n pulloa. Ajoittain imeskelin hörppyjen kanssa merisuolakiteitä.
Heräsimme viideltä, kuudelta nousimme bussiin, seitsemältä lähdimme Jämsästä. Aamun ja päivän kuljin huolestuneena ja unisena, arvioiden ja punniten edessä olevaa. Epäilin voimiani, maastoa, suunnistuskykyämme, sään vaikutusta, taukojen riittävyyttä ja käytettävissä olevaa aikaa. Päivällä kurjinta lienee ollut ennen Vuorilammen laavua (n. 30 km). Litimärän ihmisen ei tarvinnut kauan pysähtyä, ei edes niin pitkäksi aikaa että sai jotakin haukattua ja käytyä vessassa, ennen kuin tärinä alkoi. Liikkeelle lähdettyämme löysin tarmoni . joku voisi sanoa sitä selviytymisvietiksi. Iltapäivällä toki myös satoi eniten: totesin, etten muuta toivo kuin että sade lakkaisi. Illalla toive toteutui, ja vaatteiden kuivahtaessa päälläni piristyin. Iloitsin pilviverhon takaa kurkkivasta puolikuusta ja tähdistä. Nautin hennosta tuulenvireestä enkä enää viitsinyt samalla tavoin epäillä ja murehtia tulevaa vaan ottaa askeleen kerrallaan.
Edellisiltä vuosilta mieleni oli jäänyt kaksi kirkasta muistoa hetkestä, jolloin turtumus taittui ja sain sytytettyä itseeni toivonkipinän. Ensimmäisellä haikilla oli se hetki, jolloin istuuduin laavussa lootusasentoon, hengitin syvään ja jalkani muistivat, että ne voivat kokea muutakin kuin ainaisen paarustuksen. Seuraavana vuonna ratkaiseva hetki oli molskahdus suopätkällä, joka lähetti läpi kehon ihanan virkeyden väristyksen. Nuo kokemukset mielessäni ymmärsin tällä kertaa vaihtaa jalkojen asentoa tauoilla ja ottaa mättäältä mättäälle -loikkimiset ja jopa märät jalat ennemmin myönteisenä vaihteluna kuin kielteisenä rasitteena.
Mieleenjäävimpiä hetkiä tällä haikilla oli mehutauko Riskoperässä matkan paremmalla puoliskolla: upeat kurpitsalyhdyt, pentukoira ja ystävälliset hymyt toivottivat tervetulleiksi (sosiaalinen virkistys), valo, lämpö ja kuuma mehu jättivät sisälle uuden lämmön lähteen (fyysinen virkistys), saimme paikkailla jalkojamme rauhassa (käytännölliset seikat) ja tuntui, että tämä on sellainen maailma, jossa uupuneet matkalaiset, pyhäinpäivän pyhiinvaeltajat, otetaan ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan (henkinen virkistys tai leikittely). Loistava yllätys, kiitos kaunis järjestäjälle!
Kaikkein mielenkiintoisimmaksi muisteltavaksi (sekä itsetutkistelun että ihmissuhteiden kannalta) koen matkan viimeisen osuuden. Kuroessamme kilometreja hiljalleen sain yhä paremmin voimavarani käyttöön: innostuin yhteisestä ja ainutlaatuisesta toiminnasta, sain puhtia puheesta, katseista ja toisten huomioimisesta (jokainen ryhmän teko vaikuttaa yhteiseen ilmapiiriin), annoin kävelyn rytmin viedä, luotin itseeni ja päätin vakaasti, että me päästään perille, tämä porukka kulkee yhdessä läpi aamuyön.
Väsymys, tuo välitila, ammentaa persoonallisuuden kaivosta esiin monenlaista. Samoin ryhmädynamiikka. Minulle on ja oli erittäin tärkeää kulkea ryhmänä ja jakaa kokemus. Huoli tai huolenpito muista, jolla voitin oman kipuni ja uupumukseni, ilmeni ajoittain myös kielteisenä ja itseänikin ärsyttävänä holhoavuutena. Koin, että on minun vastuullani kannustaa muita, mutta en mielestäni tehnyt sitä parhaalla tavalla . siten, että toinen kokisi tulleensa huomioiduksi. Ylpeys ja ilo sen huomaamisesta, että kykenen ja jaksan pitkälle, tulisi ohjata harkitummin ryhmän hyväksi. Sitä en kunnolla osannut kanavoida. (Ehkäpä olisi ollut paikallaan jutustella runsaammin, pelata ja leikkiä loppumatkalla?) Tahtoisin pyytää anteeksi matkatovereiltani moista kunnioituksen puutetta. Hyödynnän takuulla haikin elämyksiä arvioidesseni sosiaalisia suhteitani ja ymmärrystäni esim. vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta. Tärkeintä lienee, ettei tuomitse sitä, mikä ilmenee, vaan toteaa voivansa käsitellä ja muuttaa sitä.
Sosiaalisen herkkyyden muuttumisen lisäksi väsymykseni ilmeni hermostuneisuutena: keho kävi ylikierroksilla, eli puhuin nopeasti ja impulsiivisesti silloinkin, kun rauhallinen, hallittu keskittyminen olisi ollut paikallaan. Arvostan sitä, miten monet säilyttivät malttinsa ja selväpäisyytensä Keltinmäkeen saakka.
Matkan viimeisellä osuudella täytyi pinnistää pikkuisen mieltä ja kehitellä uusia järjestelyjä (mikä oli ihan kivaa), kun piti saada seurueemme jalkavaivainen kotiovelle. Hain hänelle polkupyörän ja käveltiin viimeinen asfalttipätkä vielä suht järkevästi jutellen ja, uskaltaisin sanoa, melko tyytyväisinä.
Aamulla kotiin päästyämme liotin jalkateriä tovin kylmässä vedessä, purin kamppeita, join teetä ja pyöriteltyäni hetken jalkoja kävin nukkumaan. Heräsin muutaman tunnin kuluttua; tahdoin herätä aikaisin. Sängystä könyäminen oli odotetusti ja jo tutulla tavalla kankeaa: pieni venyttely kotiin tultua olisi ollut paikallaan. Silti sunnuntai-iltana tätä kirjoittaessani jalat ovat mainiossa kunnossa ja suhtautuivat hyvin äskeiseen reilun puolen tunnin kävelyyn ja pyöräilyyn. Kaksi pientä rakkoa isovarpaissa eivät juuri haittaa: teippasin Riskoperässä isovarvasta ja sen naapuria, jotka hankasivat yhteen, vaan en kauttaaltaan. Kynnet olisi pitänyt leikata ennen reissua. Kämmenessä on myös rakko, syynä märät hankaavat hanskat.
Henkinen haikkini sai myös oivan päätöksen. Kokosimme ystävän kanssa parin päivän aikana jutustellessamme ja talsiessamme varsin käytännönläheisesti kehitellyt teemat käsitteellisempiin päätelmiin ja pohdintoihin, ja koen ajatteluni muovautuneen kestävämmäksi. Lyhyesti: olen saanut elämyksen.
Olin varautunut sateeseen hyvin epäteknisellä, perinteisellä kurapuvulla. Kun alta vähensi tarpeeksi vaatetta, kirkkaankeltainen majakanvartijan sadeasu oli kuitenkin loisto! Pysyin pientä selän hikoamista lukuun ottamatta täysin kuivana. Siinä vaiheessa kun sade oli kokonaan lakannut, vaihdoin sitten kevyemmät kuorivaatteet. Olihan siinä vähän kantamista ja reppu olisi saanut olla hiukan isompi, mutta pysyin kuivana nilkoista ylöspäin, ja siihen olen tyytyväinen.
Alkumatka meni ihan mukavasti oloa ja kävelyä tunnustellessa. Kartan ensimmäisen sivun toinen palsta, eli noin kilometrit 15-30 tuntuivat taas aivan viimeisten lisäksi pisimmiltä. Johtui ehkä päälimmäisenä kenkien kastumisesta. (Sivuhuomautuksena, että olen aika pettynyt Salomonin maastolenkkareihin kun gore-tex-kalvo petti jo ennen 20 kilometriä.) Yritin lohduttautua sillä, että sentään piponi ja housuni olivat aivan kuivat. Rakkoja oli Vuorilammin eli 30 kilometrin kohdalla jo ehtinyt syntyä kunnolla. Teippailin kovasti, mutta hiukan hirvitti. Muovipussiviritykset pettivät heti.
Reitti oli monelta osin hyvin märkä, mikä hidasti matkan tekoa paljon. Kuitenkin mättäillä ja poluilla pomppiminen tuntui olevan jaloille hyväksi, ja metsäosuuksia oli mukavan tasaisesti hiekkatieosuuksien välissä. Ennen mehutaukoa meinasivat pohkeet alkaa krampata, mutta magnesiumtapletti pelasti tilanteen. Mehutauko piristi kovin ja oli ihanaa saada teipata jalat kuivassa ja lämpimässä. Siinä lämmitellessä tosin kangistui aika pahasti, mutta onneksi jalat vielä vertyi.
Reissun kamalin osuus oli ehkä Keltinmäestä Matkakeskukseen, ja meillä menikin matkaan laskujeni mukaan vajaa puolitoista tuntia. Jokainen askel kovalla asfaltilla teki kipeää jalkapohjissa, polvissa, pohkeissa ja no oikeastaan kaikkialla. Hoin mielessäni, että jokainen askel vie lähemmäksi omaa sänkyä, jokainen askel vie lähemmäksi omaa sänkyä. Ja veihän se! Peiton alla olin klo 7.30.
Kuljimme isommalla porukalla koko matkan, joten suunnistamisesta ei tarvinnut yksin murehtia. Itse asiassa viimeiseen 20 kilometriin en murehtinut siitä ollenkaan, sillä kaikki energia meni kävelyyn. Olen kovin kiitollinen kärkipään kartanlukijoille; toivottavasti heitä ei kovin paljon haitannut porukan vapaamatkustajat. Jos olisin joutunut suunnistamaan pelkästään omalla päälläni pimeässä, olisi matka varmaankin keskeytynyt.
Evästä oli juuri sopivasti: 2 täytettyä ruisleipäparia, 2 karjalanpiirakkaa, 2 banaania, välipalapatukka, muutama suolakeksi, tuorepuuroa ja iso pussi P&S:n kuivahedelmiä ja suklaapähkinöitä. Loppuvaiheessa alkoi olla aika sokeroitunut olo, joten jotain perusrusinoita olisi ollut hyvä olla enemmän kuin herkkuja.
Näin reissusta seuraavana päivänä on aika voittajafiilis. Ensimmäisten 30 kilometrin jälkeen kaikki oli todellakin vain korvien välistä kiinni. Jalat olivat märät ja väsyneet ja taivaltaminen oli aika tuskaista. Kyllä tietysti välillä tuli sellaisia flow-hetkiä, että vaan käveli ja käveli. Kun Jyväskylään oli päästävä, niin sinne oli päästävä, vaikka sattuikin. Ihmettelen miten sinnikkään urheasti jaksoin. Koen, että reilu 23 tunnin kävely opetti minulle kovin paljon itsestäni.
Järjestelyistä kiitän kovin! Oli hyvä, että kartta oli tulostettu kaikille ja sitä oli helppo seurata kun ei tarvinnut juuri käännellä ja taitella. Mehutauko oli aivan mahtava, ja tieto siitä tuli juuri sopivassa kohdassa. Matka tuntui vielä loputtoman pitkältä, mutta kun saatiin välietappi, oli helpompi jatkaa. Reitti oli juuri sopiva siinä mielessä, että metsäpolut ja hiekkatiet vaihtelivat.Täytyy joskus lähteä retkelle päiväsaikaan, niin näkee ne sillat ja purot, jotka pystyi pimeässä kuvittelemaan hienoiksi.
Olin kuullut Halloween Hikesta parina edellisenä vuotena, ja päätös lähteä mukaan syntyi hieman yllättäen lokakuun aikana. Kypsyttelin ja kyseenalaistin ajatuksen järkevyyttä jonkin aikaa ennen ilmoittautumistani, mutta kiinnostus kokeilemiseen / kokemiseen voitti, ja hyvä niin. Satunnaisesta murjotuksesta, kipuilusta ja jumituksesta huolimatta lauantai (ja sunnuntai) olivat kokemisen arvoisia päiviä. Olen nauttinut viimeisen vuosikymmenen ajan ?sunnuntaivaelluksista?, mutta yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta todella pitkien matkojen kulkemisesta. Viimeisen vuoden aikana hölkkäharrastuskin on jäänyt vähemmälle muiden liikuntamuotojen tieltä, mutta hyvään peruskuntoon luottaminen kannatti ainakin tällä kertaa.
Varusteinani minulla oli hyvin kulutetut matalavartiset vaelluskengät, tekninen aluskerrasto (pitkät kalsarit ja pitkähihainen paita, jonka vaihdoin joskus 40 km hujakoilla vastaavaa materiaalia olevaan t-paitaan ja ohueen Jahti-fleece-puseroon), hyvälaatuinen tuulipuku, pari buffia ja paksuhkot polyesterisormikkaat. Hyvät ja kävellessä sopivan lämpimät vaatteet hansikkaita lukuun ottamatta, hikoilu pysyi hyvin hallinnassa. Ensi kerralla (jos sellaista tulee) valitsisin mieluummin edestä kokonaan vetoketjulla avautuvan fleecen vaihtopaidaksi/tauoilla lämmikkeeksi, nyt en jaksanut läheskään joka tauolla ryhtyä kiskomaan lisälämmikettä pääni yli, minkä seurauksena hytisin taukopaikoilla ja niiden jälkeen, kunnes sain taas lämmitettyä itseni liikkumalla (hyvä motivaattori kävelyn jatkamiseen aina tauon jälkeen, mutta energiaahan siihenkin haaskaantuu). Hanskat olivat sen verran napakat (alennuslaarissa ei ollut hirveästi valinnanvaraa kokojen suhteen) että märkinä niiden kiskominen käsiin oli vaivalloista. Teleskooppivartisista kävelysauvoista pituussäädöt löystyivät muutaman kerran, mutta irtokappaleita ei metsään jäänyt. Otsalampun (Tikka plus2, PETZL) tehot riittivät hyvin sen jälkeen (60km, puolenyön aikaan) kun maltoin kaivella reppuni pohjalta tuoreet paristot.
Eväänä oli energiapitoista mässyä: suolapähkinöitä, olutmakkara, kaksi keitettyä kananmunaa, myslipatukoita ja jugurtti-suklaa-päällysteisiä manteleita ja kuivattuja hedelmiä; juotavana puolen litran mehupullo ja puolen litran vesipullo (täytin niitä lähdevedellä myöhemmin). Join yhteensä vajaan puolitoista litraa hiken aikana, ja nestetankkasin varastot täyteen sekä ennen että jälkeen tapahtuman. Aamuyöstä mieli teki kyllä jo jotain tervehenkisempää, ja su-iltapäivällä herättyäni juusto-suolakurkku-ruisleivät maistuivat. Söin ja join jokaisella istumatauolla (juoda olisi kannattanut jokaisella pysähtymisellä, iltapäivällä pieni päänsärky vaivasi) ja siirsin aina jotain naposteltavaa takintaskuun, minkä seurauksena sain pidettyä verensokerin ylhäällä melko hyvin, vaikkei hitaammin imeytyviä hiilareita eväissä pahemmin ollutkaan. Söin lisämagnesiumia parina iltana ennen tapahtumaa, sekä pari annosta vaelluksen aikana, ei kramppeja.
Sauvakävelyä en ole enemmälti harrastanut, joten alkumatkasta sopivan työnnön hakemiseen kului hetki (käytin mielestäni enemmän ojentajia kuin koko hartiaa). Ikävimpiä alustoja olivat päällystetyt tiet (joita oli siunatun vähän) ja sateen pehmentämät, liukkaan mutaiset metsäautotiet jotka yrittivät imaista koko jalkaterän tai sauvankärjen pintansa alle. Ojiksi muuttuneiden polkujen sivustoja pomppiminen rasitti jalkoja monipuolisemmin kuin tasainen taarustaminen, vaikka kolikon kääntöpuolena olivatkin jatkuvasti märät jalat (joihin osasin kyllä varautua henkisesti jo säätiedotusten perusteella ? tiesin etteivät kenkäni tule pitämään vettä. Seurailin muiden tekemää jalkahuoltoa alkumatkasta, mutta kun muovipussiviritykset eivät kuulostaneet toimivan, jätin ne kokeilematta ja kävelin koko matkan samoilla sukilla.) Pehmeä sammal ja suovesikylpy virkistivät jalkoja metsäosuuksilla, varsinkin rakkojen alettua muodostua. Ensi kerralla (edelleen: jos) tiedän teipata jalkani ennen matkaa: rakot muodostuvat päkiöihin ja pikkuvarpaisiin. Kantapääni taisivat haljeta parista kohtaa, mikä johtui ehkä vuorokauden mittaisesta jalkojen liotuksesta. Kannattanee siis rasvata jollain perusvoidetta jämäkämmällä tavaralla.
Parhaita puolia kokemuksessa olivat matkan pituus, sumuinen maisema, mukavassa porukassa kulkeminen ja omaan kehoon ja mieleen tutustuminen taas uudella tavalla. Alkumatkasta nautiskelin siitä tosiasiasta, että tämä tulee olemaan niin pitkäkestoinen kokemus (yritin olla ajattelematta kilometrimääriä etukäteen), ettei itseään tai tekemisiään tarvitse organisoida ? ehtii kyllä juttelemaan, kulkemaan, olemaan ihmisten seurassa sen verran kuin haluaa; vaikenemaan ja kuuntelemaan omia ajatuksiaan sen verran kuin hyvältä tuntuu. Tähän aikaan syksystä tulee harvemmin ulkoiltua kovin paljoa: sumu, tihku ja jääkaappilämpötila oli (ajatuksen tasolla ja konkreettisestikin osan ajasta) hienoa kokea muutenkin kuin auton ikkunasta.
Iltapäivällä (kahden lähteen jälkeen) porukka havahtui siihen että suuntaa antavasta aikataulusta oltiin todella paljon jäljessä. Osa lähti kiristämään tahtia, ja päädyin itse kulkemaan jonkinlaisena linkittäjänä matkaa kirittävien ja perässä omaan tahtiinsa tulevien välillä (tuskinpa se tarpeellista oli, mutta ainakin kuvittelin olevani hyödyllinen odottelemalla risteyskohdissa aina sen verran, että jälkiporukka sai minut näkyviin, samalla kun yritin pysytellä näköetäisyydellä edellä kulkevista). Henkilökohtainen päivämatkaennätys taittui tähän tapaan jossain 30 km:n jälkeen. Kävelytekniikassani olisi varmaan jotain korjattavaa, sillä hämärän laskeutuessa polvitaipeet ja pohkeiden yläosat alkoivat oirehtia erityisesti alamäissä. Loppumatkasta päädyin aina alamäessä joko hidastamaan tahtia kömpelöön töpöttelyyn tai hölkkäämään hyvin lyhyin askelin.
Väsymyksen karttuessa aloin sulkeutua (en tiedä oliko ero havaittavissa, en ollut erityisen puhelias muutenkaan), kokemusmaailma kapeni oman kehon sisälle ja himmenevän otsalampun valokeilaan. Kertyvä surkeus helpottui ajatuksella, että nyt fyysinen suorituskyky alkaa olla lopussa, nyt on otettava se päänsisäinen jaksaminen ja sitkeys käyttöön. Kirjallisessa reitinkuvauksessa luvattu mystinen yllätys paljastui sisätiloissa tarjoilluksi mehuksi joskus 40 km:n tienoilla ? juuri oikealla hetkellä siinä mielessä, että lämmön odotus antoi jotain johon keskittyä 40-50 km:n välillä, ensimmäisten rakkojen puhjetessa. Kuuma mehu, otsalamppuun vaihdettu paristo ja jalkojen teippaus virkistivät mieltä ja viimeinen parikymmentä kilometriä tuntui taas käsiteltävissä olevalta kävelymatkalta. Seurailin kartasta reittiä ja jaksoin jonkin aikaa osallistua suunnistamiseen. Reilun 20 tunnin valvomisen jälkeen univaje alkoi vaikuttaa ja jouduin keskittymään pysyäkseni hereillä myös kävellessäni. Kaatuneiden puiden muodostamassa labyrintissa seikkaileminen ja oikoreitti (varsinainen polku taisi olla puroutunut) ryteikköisen metsän poikki koettelivat huumorintajua. Viimeinen 5-kilometrinen taitettiin huomattavasti hitaampaan tahtiin, jalat kiittivät päällysteteistä huolimatta. Hissillä yläkertaan (pieni luovuttaminen sekin), jalkoihin liimaantuneiden sukkien kivulias irrottelu, lämmin suihku, puoli kupillista yrttiteetä, ja peiton alle hillittömästi täristen mutta tyytyväisenä joskus aamuseitsemän maissa.
Kamahomostelut: Päälle puettavaksi otin aluskerraston paidan, juoksuhousut, vedenpitävät sukat (Seal Skinz), alussukat, pipon, hiihtohanskat, puhvin, kellon, ohuet säärystimet (jos vaikka olis ollu lunta...), ohuen fleece paidan ja lisäksi kuoritakin sekä -housut. Kenkinä toimi Merrelin ikivanhat vaelluslenkkarit (ei kalvoja tms.). Varalle otin mukaan nahkarukkaset ja toiset alussukat. Repussa kannoin jalkahuoltokamat (teippiä ja rakkolaastareita), kännykkä, rahaa, särkylääkeeitä, vähän yleisiä EA-kamoja ja otsalamppu. Syötäväksi otin energiageeliä, suklaata, bullet mealin aterioita, sokeroituja kuivahedelmiä ja myslipatukoita arviolta noin 4000 kcal verran. Lisäksi 1,5 l vettä ja kartta. Vettä ei olisi tarvinnut niin paljoa. Litralla olisi pärjännyt vallan loistavasti, koska täydennystä sai niin helposti matkan varrella olleista lähteistä.
Vaatteita oli juuri sopivasti. Sateen takia kuoritakki pysyi päällä koko ajan, mutta kuorihousuja pidin ainoastaan tauoilla. Noin 8 tunnin haikkaamisen jälkeen (Vuorilammen laavulla), kävi selväksi etten pysty lämmön pitämiseski kulkemaan tarpeeksi kovaa tahtia. Polut olivat niin huonossa kunnossa. Tässä kohtaa fleecepaita ilmestyi kuoritakin alle, ja pysyi siellä reissun loppuun asti. Nahkarukkaset otin käyttöön samaan aikaan, koska läpimärät hiihtohanskat eivät enää toimineet. Vettä täydensin Hangasjärven lähteellä 15 tunnin kohdilla. Ruoka loppui viime metreillä kesken, koska lopullinen kävelyaika poikkesi suunnitellusta noin neljällä tunnilla. Jalat olivat läpimärät käytännössä koko reissun ajan. Vuorilammen laavulla vaihdoin kuivat sukat, ja päätin etten katso jalkojani enää vasta kun kotona. Rakkoja ei kuitenkaan päässyt tulemaan, mutta muuten jalat muistuttivat jotain outoa valkoista meduusaeläintä.
Reissu: Kävelyn ensimmäiseksi yhtämittaiseksi pätkäksi sovittiin kävelykaverini Viivin kanssa matka lähdöstä Pykälän laavulle. Vesisateen kasteltua hanskat ja sukat alle tunnissa sekä reitin alun todella mutaiset latu-urat ja sitä seuranneet vesiesteet tekivät selväksi sen, ettei tästä tulisi mikään helppo reissu. Pykälän laavulla aikataulu vaikutti kuitenkin hyvältä ja kokonaisvauhti vähän reilu 4 km/h. Tästä eteenpäin matkavauhti ei sitten millään etapilla ylittänyt 4 km/h ja lopulliseksi lukemaksi tuli vaivaiset 3.5 km/h. Eli aikamoista käppäilyä.
Kerpolan kodan jälkeen päätettiin nopeuttaa tahtia ja polun sijasta käveltiin uran vieressä olevaa tietä pitkin Suljulaan johtavalle polulle. Tästä jatkettiin yhtä kyytiä Vuorilammin laavulle maakuntauraa seuraillen. Tällä etapilla reissu muuttui mukavasta matkailusta oikeaksi kävelemiseksi ja tehtiin eka suunnistuskämmikin. Laavulla huollettiin jalat ja pidettiin pidempi tauko.
Vuorilammin laavulta jatkettiin isommalla porukalla Särkijärven laavulle. Tällä välillä mieleen jäivät erään mökkitien varrelle viljellyt liikennemerkit sekä Surkeen lomatilalle johtava suopolku. Särkijärven laavun jälkeen tehtiin pummi uralta Surkee järven rannalla olevan mökin pihaan. Perinteiseen tapaan tämä aiheutti suunnistamiseen epäröintiä ja hidasti tahtia.
Särkijärven laavulta lähdettiin Hangasjärven lähteen kautta Riskoperän yllätysrastille. Tässä vaiheessa oltiin kävelty jo yli 15 tuntia ja ruoka sekä voimat alkoivat hiipua. Ylimääräinen pysähdys ei tuntunut hyvältä idealta, joten päätettiin Viivin kanssa jatkaa pysähtymättä matkaa Rummakkomäen keittokatokselle. Loppuillasta ei sitten muita haikkaajia nähtykkään.
Rummakkomäen keittokatoksella syöttin ja Sallaajärven keittokatoksella istuttiin pari minuuttia, josta jatkettiin Soidinlammen nuotiopaikalle. Pienehkön megapummin takia löysimme itsemme lopulta Ronsuntaipaleen tieltä Taka-Keljosta. Paluu takaisin uralle ei tuntunut enää realistiselta vaihtoehdolta, joten päätimme suorittaa loppumatkan tietä pitkin Keltinmäen koululle. Lisämatkaa tuli reilu kilometri ja mukavan latupohjan sijasta jouduimme kävelemään pinnoitetulla tiellä. Tässä vaiheessa sauvat muuttuivat kävelykepeiksi ja meno muistutti lähinnä keisaripingiivinien marssia läpi etelämantereen.
Vaikka loppu menikin keturalleen, oli maalissa suht voittaja fiilis. Fyysisesti matka oli ehkä rankin, mitä olen tehnyt. Hommasta teki todella raskaan olosuhteet, jotka olivat luokkaa megahelvetti. Onnekseni sain kuitenkin huomata, ettei pääkopastani löytynyt mitään sellaista, mitä aikaisemmilta reissuilla ei olisi tullut vastaan. Kokoajan oli hyvä fiilis eikä luovuttaminen käynyt mielessä.
Jälkeen päin olo on kuin rankan ryyppyreissun jälkeen, eli ei ehkä ensi vuonna uudestaan, mutta katsotaan nyt...
Reissu lähti mukavasti liikkeelle sateesta huolimatta ja tuntui oikein mukavalta päästä liikkeelle bussissa istuskelun jälkeen. Aamupäivällä Morvan laavulta lähdettäessä tehtiin pieni suunnistusvirhe ja eikä hoksattu kääntyä yhdellä polulle vaan jatkoimme suoraan tietä pitkin. Huomattiin virhe vasta saapuessamme seuraavaan risteykseen. Jäätiinkiin sitten viiden hengen porukalla jälkeen muista kävelijöistä. Lyhemmän hiken tehneiden Paulan ja Marin jäätyä Tavilammelle jatkoimme matkaa Kimmon ja Maaritin kanssa kolmestaan.
Reissun henkisesti rankin vaihe tuli illan pimetessä kun saavuimme Vuorilammin keittokatoksella jonne johti todella märkä polku. Muovipussien laittaminen jalkoihin ja kuivien sukkien ja paidan vaihtaminen auttoivat sentään hieman. Samoin pienet hölkkäilytuokiot olivat metsäteillä olivat hyvää vaihtelua. Aika nopeasti tunnelma alkoi muuttua kuitenkin taas positiiviseksi. Myös pääjoukon jälleennäkeminen Särkijärvellä piristi mieltä. Loppumatka saatiinkin kulkea taas isommassa porukassa ja sadekin lopulta loppui. Puolenyön mehuhetki teki myös hyvää. Loppumatkasta vauhti kuitenkin hiipui entisestään mutta perille päästiin alkuperäisistä tavoiteaikatauluista välittämättä.
Itselläni eväitä oli juuri sopivasti. Voileipiä, keksejä, sulkaapatukoita ja pientä purtavaa. Vettä tuli juotua n. 2,5 litraa. Muovipusseja ja vaihtosukkia olisi voinut ottaa enemmänkin mukaan. Samoin vaihtohanskat olisi olleet tarpeen. Karttalaukku olisi myös ollut kätevä apuväline.
Rankka reissu kyllä oli verrattuna edellisvuotiseen ja kilometrit tuntuivat etenevän välillä ihmeellisen hitaasti. Järjestelyt toimivat hyvin, joskin aikataulu oli arvioitu melko optimistiseksi. Harmittavinta oli toisille kävelijöille tulleet jalkavaivat. Mitään kummempia vaivoja ei itselleni tullut asiaan kuuluvia lihaskolotuksia lukuunottamatta. Selvisin ilman rakkojakin. Ens vuonna taas uudestaan mukaan.
Halloween hike -aamu alkoi kellon soidessa varttia vaille viisi. Nopeahkon aamupalan ja pukeutumisen jälkeen lähdin talsimaan matkakeskusta kohti Maaritin kanssa. Olo oli luottavainen, vaikka tässä vaiheessa alkoikin hieman jännittää matkan pituus. Matkakeskuksella Tommi jakoi kartat, ja bussimatka Jämsään alkoi.
Jämsässä satoi hieman, mutta ei sadetta oikein edes huomannut. Itse hike alkoi hyvällä mielellä. Heti alkuun kävi kuitenkin selväksi, kuinka kosteaa maasto oli. Vähän väliä olleiden lätäköiden ja kosteikkojen väistely hidasti matkaa selvästi. Vaikka kenkien piti olla vedenpitävät, kastuivat jalat välittömästi. Lopun matkaa jalat olivatkin märät, eikä edes sukkien vaihto ja muovipussiviritelmät juuri auttaneet. Tosin suurta haittaa en ennättänyt jalkojen kastumisesta kokea.
Ensimmäiset oikeat ongelmat alkoivat minulla jo kymmenen kilometrin jälkeen. Oikea polvi kipeytyi melko nopeasti ja kipu paheni hiljalleen, vaikka välillä myös tuntui hieman helpottavan. Noin 20 kilometrin kohdalla myös vasen polvi alkoi kipeytyä, ja sen kipu kävikin nopeasti pahaksi. Tässä vaiheessa pohdin bussille suuntaamista, mutta uskoin vielä polvien tilanteen helpottavan. Ylämäet taittuivatkin hyvin, mutta alamäet olivat vaikeita. Vasenta jalkaa ei liiemmin kärsinyt koukistella.
Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen ei ollut enää mahdollisuutta talsia bussipysäkille, joten jatkoin matkaa. Lopulta noin 40 kilometrin jälkeen matkanteko kävi mahdottomaksi, ja soitin itselleni kyydin kotia. Onneksi kyyti kuitenkin järjestyi suhteellisen helposti.
Haikin kenties suurin opetus minulle oli se, ettei pidä vitkastella. Kun jokin ruumiinosa alkaa hajota, täytyy osata lopettaa. Ei ole mieltä jatkaa kivuliaasti eteenpäin. Haikista jäi hieman pettynyt olo, koska tarkoitus oli kuitenkin kävellä aina Jyväskylään asti. Myös uudenlaiset polviongelmat jättivät huolestuneen fiiliksen.
Polviongelmia lukuun ottamatta haikki oli hieno tapahtuma. Hyvässä seurassa oli kiva kävellä, eikä pientä vesisadetihkuakaan juuri huomannut. Taukojen pitäminen oli haastavinta, koska kylmä tuli hyvin nopeasti pysähtymisen jälkeen. Toisaalta taas märkänä käveleminen ei millään tavalla tuntunut epämukavalta vaan olo oli sopiva. Kaiken kaikkiaan hieno tapahtuma! Ensi vuonna kenties uudestaan, mutta paremmin ongelmiin varautuneena.
Olin jännittävä kävellä halloween retki. Olen kertonut minun kavereille tästä retkistä. Perjantaina yö minä en voinut nukkua hyvin, se oli lyhyt yö minulle.
Yksi viikon edessä. Minä aloitin jo syödä hyvin. Vain pastaa ruokaa ja juominen mehua. Koska minä tiesin, mitä minun vartalo tarvitse jos minä yritän kävellä tämä reissu.
Oli minun toinen kertaa että, minä kävellen pitkä reissu. Mutta tämä reissu oli erilainen koska, isompi ryhmä ja varmasti hauskempi myös.
Minä otin minun vaellus kengät mukana. Ehkä, se oli liian paino kävellä niillä. Koska se oli satoi vettä koko päivä, minä luulin että oli parempi ottaa niitä mukana. Sitten minä otin minun motivaatio mukana ja paljon ruokaa.
Kun minä aloitin kävellä retki. Minulla oli jo vähän polvi ongelmaa. Mutta se oli OK. Minä luulin että se oli vain minun lihakset. Koska oli kylmä. Sitten kun minä kävelin enemmän kilometriä, minun polvi ongelmia meni pois.
Yleensä, polut ovat tosi huonot ja koko päivä se oli satoi vettä ja kylmä. Paljon mudia ja paljon vettä katuja. Minun määrä oli kävellä 50 kilometriä jos minä voin kävellä sen. Koska 50 kilometriä on minulle tärkeää merkki. Minä tiesin, että sen jälkeen minä voin kävellä koko matka vai ei.
Viime vuonna, aikataulu nätti hyvältä. Koska netti sivulla kirjoitti että reissu oli 16 tuntia kävellä takaisin Jyväskylään. Minä laskin että ehkä meillä on joka 4 tuntia kävellä, 30 minuuttia tauko tai paremmin. Mutta, tänä vuonna se ei käy, koska ilma oli tosi huono. Minun mielestä että meillä ei ole taukoa, koska oli liian kylmä istua pitkä aika ja levätä. Jos se oli lämpimämpi, se oli parempi kävellä nopeasti.
Kun Olli sanoi myös että hänellä on polvi ongelmaa, minä luulin että on oikeaa aika, loppua kävellä tämä retki ja menen kotiin. Olin iloinen kun minä istuin autossa.
Se oli tosi hyvää reissu. Mutta, minä en halua kävellä taas paljon kilometriä yhdessä päivässä. Seuravana kertaa, minä kävelen puoli reissu. Parempi minulle ja hauskempi.
kävin ehkä kolmella sauvakävelenkillä, yksi niistä 27(?) km pitkä, harjoitteluna haikkia varten. Haikkia edeltävänä päivänä söin jonkun juustopastan Tommin suosituksesta.
Olin ennen haikkia 2 viikkoa flunssassa enkä ollut saanut nukuttua koko viikkona ennen haikkia. Päätin lähteä lauantaiselle haikille koska torstaina ei ollut kuumetta. To-pe yönä sain nukuttua 7 tuntia, mikä oli sen viikon ennätys. Haikkia edeltävänä yönä en paljon saanut nukuttua, mutta se ei ollut mikään yllätys ja olin varautunut siihen.
Mukanani oli 6 myslipatukkaa, 2 kerrosvoileipää ja 4 pussia sekalaista mässyä (karkkia, suklaata, rusinoita).
Myslipatukat oli hyviä ja piti nälkää poissa. Söin ensimmäisen leivän loppuun klo 21 mennessä ja haikilta tullessakin oli vielä puoli leipää jäljellä.
En kuitenkaan tykkää vaaleasta leivästä joten pitää parantaa ensi vuotta varten. Mässy oli aivan liian pieninä palasina, oli raivostuttavaa yrittää noukkia rusinoita suuhun. Ensi kerralla siis pitäisi puristaa mässyt järkevämmiksi möykyiksi, jotka on helppo heittää suuhun ihan kuten myslipatukatkin. Vettä oli mukana vähän alle 2 litraa. Siitä lisää kohdassa "varusteet"
Paulalla (A) taisi olla keitettyä kananmunaa mukana, se voisi olla ihan hyvä vaihtoehto ainakin koon puolesta. Tosin kuten vaalea leipä, se voi oksettaa hiukan. Söin ja join aivan liian vähän -> nestehukka ja nälkä
Haikille osallistuneilta tuli varoitusta että "ei se kävely, vaan se päänsisäinen taisto" [sic]. Odotin siis vähintäänkin hallusinaatioita. Periaatteessa haikki ei edes ollut niin paha*. Nukkumatta oleminen, nestehukka ja nälkä ovat kaikki minulle tuttuja tunnetiloja. Toki nyt ne olivat kaikki päällä samaan aikaan, mutta varmaan pahin noista oli märät jalat. Minulla oli vain kahdet vaihtosukat (muovipusseja kyllä riitti) ja koska koko komeus mulahti yleensä läpi n. 5 metriä vaihdon jälkeen, jalat olivat suurimman osan aikaa märät, mikä sitten vaikutti kylmän tunteeseen (joka oli alun lämmön jälkeen jatkuva tunnetila).
Muistaakseni Morvan kohdalla minun muovipussien vaihdossa kesti hiukan pitkään ja Maria ja Paula (B) halusivat kysyä Kimmolta niiden reitistä, ja koska muille tuli kylmä ne lähti jo eteenpäin. Minä seurasin pääryhmää vikasuuntaan, ja me tajuttiin katsoa karttaa vasta noin puolen kilometrin päässä olevassa risteyksessä. Siten minä, Kimmo, Jani, Maria ja Paula jäätiin pääryhmän matkasta.
Minusta tämä oli kuitenkin ihan hyvä, pystyin paremmin keskittymään itse kävelyyn. Kävelimme sitten yhdessä :)
Lähempänä Tavilammia oltiin jo aika pitkään kävelty ilman sellaista pysähdyspaikkaa jossa olisi voinut istahtaa, ja jalat oli vähän puutuneet (ei tosin mitään verrattuna klo 2 aamulla!). Näin jälkikäteen ajatellen mehän oltais voitu vain istua karttojemme päälle milloin vaan, mutta eihän aivot toimi kun pitäisi. Pikkuryhmämme kanssa oli kuitenkin mukava talsia. Tavilammin kohdilla (voin näyttää kartasta missä) Maria ja Paula, jotka olivat lyhytmatkalaisia, päättivät soittaa kaverinsa hakemaan ne pois (eivät olisi ehtineet linja-autoon), joten ne meni odottelemaan johonkin taloon. Minä, Jani ja Kimmo jatkettiin matkaa.
Vuorilammin laavulla pysähtyessä minä olin kävellyt likomärissä vaatteissa ja kengissä jo tunteja, ja Kimmon piti taputella hartioitani kun tärisytti niin vietävästi. Se auttoi hieman, ja muovipussien vaihto myös. Vaihdoin päälle fleecen ja kertakäyttösadetakin (joo, koko päivän satoi. Yöllä ei, jei). En tiedä oliko se oikea valinta, mutta ainakaan ei paleltanut niin kovasti. Vuorilammin pysähdyksen jälkeen tuli pimeä eli otsalamput päähän. Ennen pimeän tuloa olin pysynyt aika hyvin kartalla, mutta sen jälkeen jätin suunnistamisen Kimmolle ja Janille. Me tajuttiin että minä ja Jani oltiin juotu aivan liian vähän, ja minä ainakin olin hikoillutkin joten vesi oli tarpeen. Pimeässä ja kolmistaan kävely tuntui vähän orvolta, varsinkin kun me oltiin varmoja että pääryhmä oli jo kotona juomassa kuumaa kaakaota. Pelasimme pelejä ja kävely tuntui kivemmalta.
Oikaisimme hiukan välttääksemme ryteikköä (= ettei eksyttäisi taas) ja tapasimme pääryhmän uudestaan. Pääryhmä ja poislähtijät tuntuivat hirveän etäisiltä ja tajusin että vaikkemme olleetkaan virallisesti sopineet kulkevamme yhdessä, olin alkanut pitää Jania ja Kimmoa "laumanani". Pääryhmään liittyminen tuntui periaatteessa hyvältä, koska nyt pystyi olemaan jokseenkin varma siitä että löytäisimme perille koska olimme kaikki lukemassa karttaa, ja kävelykin tuntui vain jonottamiselta, mutta toisaalta pääryhmään liittyminen tarkoitti että oli yksin, ja jos ei syönyt/juonut/käynyt puskassa tarpeeksi nopeasti, jäi kelkasta (ja pimeässä suunnistamaan opettelu on vielä "to do"-listalla). Pikkuryhmässä oli "turvassa", pääryhmässä taas "altis". Tosin pohdin että ehkä on tarkoituskin olla yksin, ja havaita että silloinkin selviää. Tosin mitä yksin selviäminen tarkoittaa kun on ryhmä ympärillä? (Pohdin tätä pari tuntia mutten löytänyt vastausta).
Jos nyt olisin haikilla, olisin varmaan suosiolla jäänyt jälkeen muista. Puska- ja syömisrytmini poikkesi muista sen verran että se olisi varmaan ollut parasta. Tasaisella minä olisin myös mennyt hiljempaa vauhtia kuin muut. Rymyissä oli hitaampi vauhti koska edelläkulkevan piti antaa päästä eteenpäin ennen kuin itse pääsi etenemään, ja varsinkin välillä loppumattomalta tuntuvan hakkuupätkän ylittäminen oli kohtuu hankalaa koska siinä vaiheessa yötä (klo 1-3 aamulla, juuri ennenkuin Kimmo lähti) jalat alkoivat jo olemaan jäkissä eivätkä taipuneet aivan yhtä söpösti kuin normilenkillä.
Vaikka pelkäsinkin että Tommin serkuilla käymisen jälkeen ei haluaisi lähteä enää kävelemään kun "muistaisi mitä lämpö on", jalkojen saaminen pois kylmistä ja märistä kengistä oli helpotus ja oli mahtava tunne juoda jotain lämmintä. Pysähdyksellä myös pääryhmä lakkasi tuntumasta aivan niin etäiseltä kuin aiemmin (klo 00.00) koska tuiman kävelyn sijaan pääsi vaihtamaan muutamia sanojakin loppuryhmän kanssa. Mehurastin jälkeen tuntui pirteämmältä talsia*.
Kimmon kotiinlähtö oli ikävää, koska Kimmo oli aika usein jäänyt letkan hännille varmistamaan että minä olin mukana. Näin jälkikäteen pelkään että se käveli hitaammin sen polven takia, enkä vain tajunnut kysyä siltä miten sillä meni. Sitä oli kuulemma vaivannut pidemmänkin aikaa. (Ks. kohta "Mitä teen toisin ensi vuonna"). Kimmo oli kysellyt alusta alkaen aina lähtöönsä asti kuinka minulla menee. Janikin oli söpöläinen, se jaksoi haikin loppuun asti kysyä aina välillä millaisella hapella olin :)
Itkin neljä kertaa, joko turhautumista (eikö nämä saatanan hakkuupuut lopu kohta) tai yksinäisyyttä/pelkoa siitä miten selviäisin ilman pääryhmän kartanlukutaitoa (eli jos jäisin jälkeen). Itkeminen ei minusta tosin ole mikään murtumisen merkki, minua itketti jo haikkia edeltävänä päivänä ilman mitään syytä, joten osaksi se oli varmaan jatkoa sille.
Luulen että olo kuitenkin parani jossain vaiheessa. Ja siis suurimman osan aikaa oli hauskaakin. Varsinkin pikkuryhmän kanssa muistan monia kertoja kun nauroimme jollekin. Pääryhmä oli vakavampi mutta Hillan kanssa muistan keskustelleeni jostain. Senkin muistan että monta kertaa 21-06 välillä säpsähdin siihen että olin todellakin edelleen mukana haikilla. Välillä kai unohtui haaveilemaan (lue: nukkumaan seisaallaan) siitä että oli jo kotona. (Ovatko nämä niitä hallusinaatioita?).
Ennen kuin pääsimme Soidinlammelle, polveen alkoi sattua äkkiä todella paljon. Haikin ekan 30 kilsan aikana oli välillä tuntunut eri kohtaan polvea, mutta kipu oli mennyt pois kun olimme vaihdelleet maastoa ja olin kävellyt vähän eri tavoin. Nyt kuitenkin polveen sattui niin paljon että sitä oli ikävä liikuttaa. Pääryhmällä oli vaikeuksia löytää Soidinlammelle, joten otimme suunnan ja rymysimme perille. Polvi ei oikein tykännyt siitä pätkästä. Soidinlammella jäin jo näkyvästi jälkeen polven vuoksi, mutta ei se niin haitannutkaan koska siitä nyt minäkin osaisin kotiin. Ryhmä kuitenkin huomasi poissaoloni, ja huutelemalla selvitimme tilanteen. Hilla ja Jani ja muistaakseni Paula tuli siihen semi-vierelle ja matka jatkui. Loppu oli aika pitkälle pelkkää alamäkeä, mistä ei polvi tykännyt yhtään. Jani toppuutteli vauhtiani ja yritin kävellä jopa takaperin jos se olisi auttanut (ei). Oltiin kuitenkin jo niin lähellä että Kotalammelle olisin vaikka kontannut. Onneksi kuitenkaan sitä ei tarvittu. Kotalammen vieressä pohdimmeko tilaisimmeko taksin mutta ei minulla siihen varaa ole joten kävelimme sitten Kortepohjaan.
Kortepohjan matka onkin todella lämmin muisto, kiitos Hillan, Janin ja Paulan :') olette upeita.
*vaikka viimeiset 20 kilometriä tuntui kyllä aivan helkkarin pitkiltä, varsinkin kun tajusi että meidän vauhdilla 20 kilometriä on aika tarkalleen 6-7 tuntia kävelyä.