Skotlanti 19.5.-28.5.2015

Rinkassa painokiloja 18,5 Helsinki-Vantaan kentällä, Tommilla vähemmän... Illansuussa lennettiin Amsterdamin kautta Glasgowhon, jonne saavuttiin myöhään illalla. Eurohostellissa vietettiin yö ja vaellusporukka aamulla kasassa. Hyppäsimme aamulla pohjoiseen Rannochiin vievään junaan. Maisema oli kumpuilevaa jo kaupungista lähdettäessä ja yhä jylhemmäksi kävi pohjoiseen suunnattaessa. Merenlahti työntyi vuonoina sisämaahan ja vuorovesirannoilla tuli bongattua muutama joutsen – ja lampaiden lisäksi rinkkavaeltajia junareitin varrella. Emme olleet siis ainoat! Yhdentoista jälkeen juna jätti pienelle Rannochin asemalle, jossa auringonpaisteisessa säässä, pajulintujen ja peippojen säestäessä kesätunnelmaa, pakkasimme rinkkoja kantokuntoon ja ennättipä osa viettää rauhallisen teehetken teehuoneella. Itse tyydyin ostamaan inkiväärikeksiä ja mehevää porkkanakakkua aimo siivun, jälkimmäinen tuli syödyksi jo ennen liikkeellelähtöä.

Matka alkoi Ilkan piirtämällä omalla reitillä Loch Laidonin -järven koillispään ohi ja nousimme metsän läpi puurajan yläpuolelle. Puuraja on Skotlannissa aika hämärä käsite, koska vuoristoseudulla metsää ei juuri ole. Kaikki metsät ovat istutettuja ja aidattuja. Sademäärä oli suuri, sitä todistivat sammalpeitteiset puidenrungot ja runsas, lehtomainen kasvillisuus. Lounastaukoa pidettiin ylhäällä aukealla, tuuli oli navakka, mutta keli aurinkoinen ja lisukkeilla höystetty keitto maittoi. Tietä jatkettiin vielä tovi luoteeseen, kunnes lähdimme kulkemaan tallaamatonta tunturinkuvetta länteen kohti Meall Liat na Doirea, kylläpä oli skottilaisilla kumpareilla hankalat suomalaisen suuhun sopimattomat nimet! Maisema oli kuin Ylä-Lapissa, pyöreälakista tunturia. Puuraja oli vain itsetehty, vailla tunturikoivua, eli hakattu kuusimetsä ja jalan alla upotti monin paikoin rahkasammal, toisaalla taas heinikkotupsut. Ylöskavutessa maisema alkoi huikaista. Lumihuippuja näkyi molemmin puolin. Matkaa jatkoimme länteen, yli tunturijonon tallaamatonta, polutonta maastoa. Ennen viimeistä huippua tavoitimme mönkijänuran, jota pitkin kulku oli vaivatonta ja joutuisaa. Stob nan Lasganin huipulla TUULI. Evästaukoa pidettiin ja seisahdettiin hetki imemään avaraa maisemaa hektisten matka- ja pakkauspäivien jälkeen. Kylmä ajoi liikkeelle ja jatkoimme mönkijänuraa entistä reippaampaa tahtia, kunnes kadotimme sen ja jälleen vesiesteitä väistellen,vähiten tossua kastelevaa jalansijaa etsien alaspäin. kunnes päädyimme päivän taipaleen jälkeen lammelle. Päivä oli erämaantuntua jo täynnä, riekkoja hätyyteltiin tahtomattamme lentoon taipaleen aikana ja laskiessa viimeiseltä tunturilta, näkyi kotka leijaavan yläilmoissa. Asentopaikkaa sai toviin etsiä, niin kosteaa oli maasto joka puolella. Pienen lammen (nimi?) pohjoispään kumpareelle telttakylä sopuisasti nousi, gps näytti korkeudeksi 392m. Rohkeimmat kävivät pulahtamassa kylmässä suolammessa ja uni maittoi päivällisen päälle. Taivalta tuli tälle päivälle 15km, noususummaa 680m ja kulkuaika 4.03.

21.5.

Aamulla sisäinen kello herätti kuuden aikaan, oltiinhan pari tuntia kotimaan aikaa jäljessä. Matkaa jatkettiin hiekkatietä länteen ja lounaaseen. Hilpeyttä herätti lammenrannalla pienen kalamajan vieressä kaksi aitausta, molemmissa yksi kitulias, pieni puu, kuusi ja mänty. Puu oli arvossaan ja varmaan myös maistui nälkäisille nelijalkaisille. Ylämaankarjaan tehtiin jo lähempää tuttavuutta aidan takaa ja toinen reissuporukka yhytettiin Ilkan porukka. Vapaana laiduntavia vuohia karitsoineen tuli tien varrella vastaan, samoin energiayhtiön helikopteri, joka huoltohommissa lennätti isoja puuparruja jonnekin. Keli oli vaihteleva, pieni kuuro saatiin niskaan, mutta myös aurinkoa ja jatkuvaa tuulta, jossa kosteita vaatteita saatiin hyvin kulkeissa kuivateltua. King`s Housen risteyksessä pidettiin evästaukoa, mutta poikkeamatta hotelliin, jatkettiin hyvän sään aikana matkaa, osa lähti lounastamaan sinne. Muita kulkijoita nähtiin useita tällä taipaleella, West Higland way tuli tähän risteykseen kaakosta. Matkanteko joutui valmista hiekkatietä nopeammin kuin edellisen päivän maastokävelyssä ja lounaamme osutimme 4km päässä olevaan laaksoon purovarteen. Tuossa West Higland Way lähti kohti luodetta, meillä suuntana oli länsi ja Glen Coe. Lounasseurana oli kesy harmaanruskea pikkulintu, peipponaaraaksi sitä veikattiin. Ruisleivänmurut maittoivat siivekkäälle. Ravittuina jatkoimme vielä n.4,5km matkan länteen, vasemmalla kulkevaa autotietä seuraillen, polunpohja kulki muutama kymmen metriä rinteen puolella, joka oli paikoin todella märkä. Maastolenkkari ui paikoin syvässä, mutta vaelluskengän varsi riitti säärystimen kanssa. Alun perin yösijaksi oli kaavailtu jylhää jokilaaksoa parinsadan metrin korkeudessa. Tulimme kuitenkin laakson pohjoisrinnettä ja katse kiinnittyi ylempänä rinteessä olevaan rakennukseen. Uteliaina menimme katsomaan ja havaitsimme paikan soveltuvan varsin hyvin leiriytymiseen – maisemat huimasivat. Rehellisyyden nimissä päivän kulku painoi jo jalkoja ja ajatus laskeutumisesta takaisin jokilaaksoon ja uusi nousu rinkkojen kanssa tuntemattomaan uuteen laaksoon ei houkuttanut. Pääjoukko oli sitä paitsi tulossa perässä ja ilta venyisi kovin pitkälle, ennen kuin kaikki olisivat saaneet telttansa pystyyn. Telttapaikat haravoinnin jälkeen siis löydettiin ja jokainen sai liki tasaista alleen. Toisen päivän saldona oli 16,6kulkukilometria, 360m nousua ja kulkuaikaa 3h 36min.

22.5.

Aamulla kaurapuurot ja kiisselit masussa lähdimme päiväreppujen kanssa tekemään kierroksen. Kulkua tulikin mukavasti, 12,3km, 1074m nousua! Liikkeelläoloa 3h 43min, kokonaisretkiaikaa reipas kuusi tuntia. Laaksosta nousimme jokivartta ylös kadonnutta laaksoa (Lost Valley) kohti kolmen siskoksen (Three Sisters) välistä.. Nousumaisema lähenteli sademetsää, niin kosteaa ja rehevää ympärillä oli. Mustikat kasvoivat yli polven, koski kohisi kuohuten syvässä uomassaan ja aurinko paistoi. Vaatetta sai vähentää useamman kerran. Noustessa oli myös virkistävä joenylitys, kun ylösjohtava polku oli vastaantulijan mielestä luoteispuolella liian haastava, joen kaakkoispuolta pitkin siis ylös. Silmien edessä aukeni upea laakso, jonka pohjalla joki virtaili rauhallisesti, tasaisella olikin yksi teltta kiven takana suojassa. Tänne olisi ollut alun perin tarkoitus tulla yöksi, mutta sen verran haasteellinen oli ollut päivämme aloitus ilman rinkkojakin, että kiittelimme itseämme hyvästä yösijan valinnasta. Evästaukoa taas pidettiin rinteessä ja mittailtiin lumisia edessähäämöttäviä rinteiden yläosia. Alun perin reitti oli piirretty kulkemaan jokilaakson kaakkoislaitaa lounaaseen ja vastapäivää lännen kautta takaisin. Katselimme, ettei lumisille rinteille olisi asiaa ja päätimme kulkea laakson päätä kohden ja nousta saman puolen rinnettä ylös harjanteelle. Sieltä näkisi paremmin, mistä tulla pois, samaa reittiä jos ei muuta. Ylöskapuaminen meni paikoin nelivedolla ja yhdessä kohtaa hieman hirvitti askelmien ollessa seinämällä harvassa ja laakson pudotessa alapuolella jyrkästi. Hyvin kuitenkin selvisimme ylös ja paluureitti huippuja pitkin vaikutti luontevimmalta. Maisemat olivat kauniita, maastolenkkari pitävä ja lopulta päädyimme aivan leiriä vastapäätä olevan vuoren laelle ja sieltä askel kerrallaan sammal- ja heinämättäikköjä pitkin alas. Palatessa tulimme hienon vesiputouksen ohi ja yhytimme muita retkueestamme. Päivä oli ollut kaikille antoisa, hienoa maisemaa ja uutta löydettävää löytyi monelta suunnalta. Illan kruunasi kylpy putouksen yläpuolisessa virtaavassa vedessä, eikä unta tarvinnut taaskaan etsiä iltaruuan päälle. Kolme punkkia oli kuitenkin päivän saldo, varvikossa niitä liikkui ja muutamia teltassakin. Muutoin eläimiä näkyi tälle päivälle vain vähän.

23.5.

Rinkat nostettiin aikaisin, tai ainakin kohtuuaikaisin selkään, iltapäiväksi kun oli neljän jälkeen luvassa sadetta ja päivässä piti Klinlochlevenin kylään mainiosti ehtiä. Tällä kertaa takaisin West Higland Wayn risteykseen kuljettiin autotietä pitkin kiistellen soveliaasta kulkupuolesta. Märkä rinne ei houkutellut. Ehjänä kuitenkin päästiin vilkkaalta valtaväylältä pois ja laaksossa levähdettiin hetki ennen kunnioitettavaa nousua (Devil’s staircase) Benn Bheagin (reipas 600m) rinteelle. Oli lauantaipäivä ja laakson parkkipaikalla kävi vilske. Paikallisia oli menossa kuka kiipeilemään, kuka juoksemaan, kuka päivärepun kanssa kävelemään. Saksalaiskaksikon tapasimme ylhäällä juomataukoa pitäessä, samanlaisin rinkkavarustuksin olivat liikenteessä. Kääntyessämme laskuun maisema oli kovin ”eteläeurooppalaista”, kivetty leveä kävelypolku karussa rinteessä, keltaisin kukin varustettuja piikikkäitä pensaita ja koillisessa häämötti järven sini. Jossain vaiheessa alamäkeä alkoi maastopyöriä lappaa selän takaa ohi. Myöhemmin selvisi, että kyseessä olin jonkinlainen pyöräilytapahtuma (http://www.highlandtrail.net/), jossa matkana oli 900km.. selitti trafiikin. Pienin juoma- ja evästauoin etenimme Klinlochleveniin, loppumatkasta rehevien metsien läpi. Paikallinen leirintäalue oli vielä kiinni, kello ei vielä ollut kahta iltapäivällä, matka oli tullut joutuin. Lounasnälkä kaihersi ja kävimme ihmettelemässä paikallisen marketin valikoimaa ja keittelimme puistossa lounaan trangialla. Emme jääneet odottelemaan leirintäalueen aukeamista vaan päätimme jatkaa vielä kylästä hieman ylemmäs ennen vesisateen alkua, tiedotus lupasi sitä viiden maissa. Yllättävän hyvin oli sääennustukset pitäneet paikkansa, joten kävimme matkaan. Kylässä puutarhoissa loistivat pinkit rododendronit valtavankokoisina, omenapuut kukassa ja vähän muutakin. Amelie-elokuva tuli mieleen hauskoja pieniä tonttuja pihoilta ohikulkeissa bongaillessa. Pieni kylä jäi pian kuitenkin taakse ja pääsimme parisataa metriä kapuamaan hyvää kulkuväylää läpi rehevän metsän. 230m korkeuteen kosken partaalle viritelimme teltat ja kovassa kohinassa vietimme yömme.

24.5.

Sunnuntaina lähdimme aamusta liikkeelle kohti uusia haasteita.. ylämäki valtaväylältä kohti Mamoresin harjanteita oli jyrkkä ja märkä. Matkaan tulleet sauvat olivat todellinen apu noustessa rinkkalastissa ylös. Tuuli oli voimakkaimmillaan. Parikin kaatumista tapahtui pelkästään tuulen voiman takia. Ylöstultua valittiin rinnereitti, ei huipun kautta ylitys. Rinne yli kalteva ja hankalakulkuinen tultuamme lumelle. Jari tamppasi hyviä askelmia edellä, muut perässä. Tämä oli koko reissun vaarallisin etappi! Pieni lipsahdus vinolla rinteellä ja olisi vierinyt pitkän matkaa alas kivikkoon. Harteilta taisi lähteä enemmänkin lastia kuin rinkka ylöspäästyämme, sen verran helpottunut oli olo! Olimme näin tulleet Ring of Stealin reitille.

Ylhäällepäästyä aukeni alapuolella kaunis laguuni, jonka kirkkaan pinnan pohjalla heijasteli sammalta. Samasta paikasta aukeni upea maisema alas laaksoon ja aina Fort Williamiin saakka. Kauneimpia leiripaikkoja ikinä! Harmi, kun tuuli oli perin navakka ja vettä alkoi tulla vaakatasossa lämpömittarin näyttäessä jotain parin asteen luokkaa. Nälkäiset alkoivat tehdä saman tien lounasta, sukista ylöspäin märkinä se oli virhe ylösjäämistä ajatellen – ensin olisi pitänyt virittää majoitteet sisätelttoineen, kuivat vaatteet päälle ja vasta sen jälkeen pysähtyä paikoilleen ruuanlaittoon. Shangri-lan ulkokangas viriteltiin kyllä pahimman sateen ajaksi, mutta ei siellä tiiviistä kyhjöttämisestä huolimatta lämmennyt. Muutama lammas tuli tekemään lähempää tuttavuutta ja selitti tienoon suurta papanamäärää. Lämpimiksemme kokeiltiin mäenlaskua jätesäkillä kohti laguunia – hyvin toi! Veteen ei onneksi kukaan saanut ohjattua.

Enemmistöpäätöksellä lähdettiiin etsimään leiriä alempaa, suuntana laakso. Vähän haikein mielin jätti maisemalaguunin ja tallustelimme reilun parituntisen kohti laaksoa. Mikään kevyt laskeutuminen ei tuokaan ollut rinkkojen kera. Lämmin kuitenkin tuli. Tasaista tai riittävän kuivaa leiripaikkaa ei eteen osunut, joten jatkoimme aina alas rehevään joenmutkaan lähelle retkeilijöiden P-paikkaa. Oikeaan ”punkkipöheikköön.” Hyvät ja lempeän lämpimät unet tuo jokiranta kuitenkin antoi ja siitä oli hyvä lähteä päiväpatikkaan niin putouksille kuin kiertämään Ring of Stealia. Päivän matka ol 12,2km, kulkuaika 4h ja noususumma 873m.

Ma 25.5.

Päiväreppujen kanssa Ring of Steal, vuortenhuiputuslenkki. 19,2km, 1895m noususumma ja 5h 46 min liikkumisaika. Tämä päivä oli reissun kohokohtia. Vaihdoin Inovit Tommin esimerkillä jalkaan ja kulku oli aiempaa kepeämpää. Alkuun tiukka nousu Sgurr a´Mhaimille, yli 1000m. Navakka tuuli ei antanut kovin pitkää evästaukoa pitää, mutta pari paikallista pienen terrierin kanssa huipun kivikasan toiselta puolen tavoitettiin, miehet olivat ”munroja” keräämässä, siis yli 3000 jalkaa (reilut 900 metriä) korkeita sikäläisäi huippuja. Kuulemma pientä kisaa ☺ Kapeita jyrkänteitä, jyrkkiä rinteitä, kauniita maisemia ja suotuisa keli. Muutamin paikoin saimme mennä nelivetoa ja parissa kohtaa piilevä korkeanpaikankammoni meinasi saada otteen. Onneksi tossu piti ja käsille löytyi kallionkoloa niin, että pääsimme ehjinä kierroksen läpi. Tasaisemmilla (leveämmillä) osuuksilla saattoi pistää hieman juoksuksi, samoin viimeiselle huipulle saavuttaessa, maisema antoi kummasti virtaa. Ylhäältä näimme myös miltei koko kulkemamme reitin, lumihuippuja, merta, Klinlochlevenin kylän. Alas saavuimme putouksen kautta, jalat saivat kahlatessa kylmän kylvyn ja rohkeimmat kokeilivat vielä joenylitystä vaijerin päällä.. Joenuoman viertä hölkötimme kohti leiriä, varsinainen turistipaikka tämä, arki-iltapäivänä parkkipaikka oli täynnä ja väkeä tuli jatkuvasti vastaan putousta katsomaan. Kaunis rehevä jokilaakso oli tässäkin ja bongasimme reissun jykevimmän männyn kasvamassa kaltevalla rinteellä. Hyviä telttapaikkoja myös osui silmiimme leiriin palatessa, mutta sitä oli enää turha siirtää, mielummin lounaan tekoon ja unille. Teimme kierroksen hyvässä kelissä ja nappulalenkkarin pitäessä kallioilla ja kivillä. Ring of Steal näytti olevan kaikenikäisten suosiossa, kulkijaa oli niin perhekunnittain kuin yksinäisinä vaeltajina, nuorista ikäihmisiin. Ketteräjalkaisellekin reitti oli haasteellinen ja vaati pieniä kiipeilyharjoituksia, eikä olisi tullut mieleen yksin lähteä sooloilemaan. Reitin vaarallisuudesta huonolla kelillä kertonee se, että reipas viikko reissumme jälkeen yksinäinen vaeltaja oli huonossa säässä kadonnut samalla reitillä.

Ti 26.5.

Välipäivä. Teltta kasaan ja kohti leirintäaluetta metsäautotietä pitkin. Todistimme matkalla tehokasta metsätaloutta, Puolireiteen korkeita lehtikuusen runkoja oli kasoina tien varrella. Ei puista sitten ollutkaan kaikkialla puute, vaikka aukkohakkuita näimmekin… myös myrskytuhoja aukkojen reunoilla läpi vaellusviikkomme.

Kroppa oli väsynyt edellispäivän urakoinnista ja leirintäalueelle pistettiin teltta pystyyn lämpimän suihkun houkuttelemana. Vettä tuli liruna, mutta puhtaaksi tultiin. Suuntana oli tämän jälkeen Fort Williamin kylä, jossa paikallisessa pubissa syötiin enemmän ja vähemmän paikallista. Haggista höysteineen ja perinteistä pastaa takan lämmössä. Tätä ennen ja jälkeen urheilukauppakierrosta ja vierailua paikallisessa ruokamarketissa, kunnes taivallus Cow Hillin rinteitä takaisiin leiriin. Aiemmin reissulla ihasteltu keltaisena kukkiva Gorse taisi olla villiintynyt tulokaslaji, lehmämäen rinteet olivat sitä täynnä työntyen tukkivana kävelyväylille asti!

Ke 27.5.

Keskiviikkona 27.5. aamu valkeni camping-alueella selkeänä, mutta hyvin nukutti – herätyskellon äänestä ei ollut pussin sisällä tietoakaan. Ben Nevisille, Brittein korkeimmalle huipulle oli tarkoitus lähteä, kun muutakaan ei tälle viimeiselle päivälle keksitty. Puoliltapäivin oli tosin luvattu sadetta alkavaksi.. ja tiedossa oli, että huippu on usein sumussa. Ben Nevis on kuuluisa huonosta säästä.

Lähdimme vasta puoli kymmenen maissa liikkeelle selkeässä kelissä. Päiväreppu, maastolenkkarit. Sauvat unohtuivat leiriin, mutta onneksi ilmankin tämän päivän reissu joutui hyvin. Mukana vedenpitävät sukat, hanskat, sadevaatteet, lämmintä ja evästä. Ylhäällä oli odotettavissa lunta.

Emme olleet todellakaan ensimmäiset kulkijat tälle päivälle. Menijöitä oli leveällä baanalla paljon – ja kaikenikäisiä. Alalaitumilla laidunsi runsaasti lampaita, jotka innostuivat määkien juttusille.

Tie oli aikanaan ponein tehty leveä tie ylös, ja hyvin kivetty pääsääntöisesti. Paikoin vesi oli syövyttänyt maata pois polun molemmin puolin. Tie oli suoraviivainen ja riittävän kauan kavuttuamme tulimme tunturijärvelle, jonka lähistöllä pidettin lyhyt evästauko. Keli oli raaka kovassa tuulessa. Tuulta oli luvattu 12m/s. Pääsimme pian pilveen ja maisema alkoi kadota. Pieni kesy valkea pulmuspariskunta yllätti karussa kelissä hyppelemällä iloisesti lähikivillä. Miten näin ankarissa oloissa voi elää noin iloisia pieniä lintuja!

Ben Nevisillä oli pilveä ja huono sää 355 päivänä vuodessa, eikä tämä päivä tehnyt poikkeusta. Polku lähti nousemaan jyrkempänä serpenttiininä yhä sakeammassa sumussa, kunnes tavoitimme lumirajan. Jääkoppurainen lumi upotti tallatussa hangessa kohtuuvähän mutta ikävästi. Kivet ja lumi vuorottelivat, kunnes edessä oli pelkkää valkeanharmaata maisemaa, jossa ankaralla tihrustamisella saattoi havaita lähimmän opaskiviröykkiön tai toisen seurueen. Tuuli navakoitui niin, että lisäsimme vaatetta kivien suojassa ja matka jatkui gps:stä välillä suuntaa tarkastaen. Reissun järkevyyttä tuli muutamaan otteeseen mietittyä tuulta vasten puskiessa alijäähtyneen veden tullessa tikkuina kasvoille. Muista kymmenistä turisteista päätellen täällä käyminen oli kuitenkin vaivan arvoinen, minkä vuoksi jatkettiin. Lopulta nousu tasaantui ja edessä alkoi häämöttää kivinen paasi, jonka nokassa hätäsuoja. Sen takana muutama oravaneväs poskeen ja paluumatkalle juoksujalkaa. Vastaantulijoilta taisi irrota muutama naurahdus lumijuoksusta, mutta se oli lämpimin tapa päästä rinnettä alas. Lumi loppui, sitten kävelyhölkkää alas laaksoon. Lämmin suihku ja ruoka maittoivat taas, pavuin terästetty kanakeitto alkuun, illemmalla tomaattipastaa ja pakkausta. Seuraavalle aamulle oli luvassa aikainen lähtö.

To 28.5.

Viimeinen retkipäivä aukeni sateen ropinassa, puoli kuuden ammuherätys oli tiukka rytmin käännyttyä jo toiseen suuntaan. Rusinapuurot massuun, tavarat rinkkaan ja menoksi kohti keskustaa. Kävely meni ajateltua nopeammin ja olimme kymmenen yli seitsemän maissa rautatieasemalla monen muun rinkkavaeltajan kanssa. Junamatka Glasgowhon oli maisemareitti. Juna nousi korkeimmillaan 400 metriin ja ympärillä aukeni tunturiylänkö. Corrourin kylän pysäkille (aavalla ei ollut mitään muuta kuin pysäkki) jäi rinkkaseurue. Noihin lumihuippuisiin maisemiin olisi voinut vielä jäädä. Retkiyliannosta ei siis tullut.

Glasgowssa saimme pari sadekuuroa niskaan, mutta myös aurinkoa kolmituntisen aikana, joka kaupungissa ennen kentälle lähtöä vietettiin. Söimme The Howlin`Wolf –bluesbaarissa lounasta, siisti paikka hyvällä palvelulla. Haggislasagne maistui oikein hyvälle :) Kotimatka sujui hyvin, lennot ajoissa, ja omat rinkat saapuivat perille, aivan kaikkien vaeltajien tavarat eivät ennättäneet jatkolennoille.

Kotosuomen kuiva ilma tuntui hellivältä, nyt osaa arvostaa taas kuivia sukkia ja maisemaa, joka on metsää täysi. Suihkussakäynti on myös helpompaa ja käsienpesu yhdestä hanasta. Reissuviikkomme säät olivat keväisen suosiolliset ja “normaalisateiset”. Huipuilla oli kylmää kuten vuoristossa yleensäkin ja pipoa sekä kerrastoa tarvittiin, alempana laaksoissa yölämpötilat olivat yli kymmentä. Palattuamme Suomeen raju takatalvi iski Fort Williamin alueelle yllättäen paikallisetkin ja tehden vuoristovaeltamisesta vaarallista, mahdotontakin. Pääsimme onnellisesti ennen lumentuloa kokemaan kauniin, alkavan kesän ylämailla ja ylämaankarja sekä Haggis tulivat tutuiksi. Karunkauniit maisemat tuntureiden pyöreydestä vuoriston jylhyyteen olivat hieno ja kirjoittajalle avartava kokemus, näin “norjalaista” ja “pohjoista” maisemaa, luontoa ja luonnollisesti innokasta retkeilyharrastustakin Skotlannista löytyy.