Finlandiahiihto 2000

Nyt jo kolmantena vuonna peräkkäin tuli kokeiltua Finlandiahiihdon tunnelmaa. Tänä vuonna poikkeuksellisesti hiihtoa ei hiihdetty Hämeenlinnasta Lahteen vaan kehnojen lumi- ja jääolosuhteiden takia hiihdettiin varalenkki. Lauantaina 27.2.2000 suuret massat hiihtivät perinteisellä tyylillä Lahden hiihtostadionilta lähtevän 53km tai 35 km lenkin. Sunnuntaina oli vuorossa samat matka mutta tällä kertaa vapaalla tyylillä. Olin tällä kertaa kokeilemassa luistelutyylillä hiihtämistä eli olin mukana sunnuntaina.

Lähtöhetki oli sunnuntaiaamuna klo1000. Vapaan tyylin hiihtäjiä oli sen verran vähän (vajaa 800), että saimme kaikki lähteä yhdessä lähtöryhmässä. Edellisenä päivänä oli jouduttu porrastamaan perinteisen hiihtäjiä ties kuinka moneen ryhmään. Sää oli oikein mainio. Pakkasta n. -3 astetta ja muutamia siellä täällä leijuvia lumihiutaleita. Ainoastaan auringonpaistetta jäi hieman kaipaamaan, mutta toisaalta aurinko olisi aiheuttanut kelin muuttumisen loskaksi.

Lähtölaukaus pamahti ja kaikki hiihtäjät säntäsivät matkaan. Eturivin lähtijät pinkaisivat matkaan kuin jänikset ja taaempaa tulevat joutuivat pakosta aloittamaan hillitymmin. Stadionilta nouseva jyrkkä mäki oli aivan ylikansoitettu hiihtäjillä. Hiihtämisestä ei oikeastaan voinut edes puhua, koska kaikki mitä pystyi tekemään oli muiden väistely ja omien hiihtovälineiden suojelu. Luultavasti nytkin useammalta hajosi suksi tai sauva lähtörytäkässä.

Vihdoinkin pääsin mäenpäälle ja saatoin hieman yrittää jo luistellakin. Kärki oli jo kerennyt karata ties kuinka kauaksi. Hiihtoura oli liian kapea kunnolliseen ohitteluun joten täytyi tyytyä hiihtämään letkan vauhtia. Sukset pelasivat mainiosti ja luisto näytti minulla olevan parempi kuin muilla keskimäärin. Letka eteni kohtalaista vauhtia aina alamäessä tai tasaisella. Pienenkin töppyrän tullessa vastaan vauhti hyytyi samantien. Aina mäen alapäässä joutui kokonaan pysäyttämään vauhtinsa edellä liikkuvien matelijoiden takia. Olisikohan pitänyt tunkea itsensä lähdössä eturiviin ja toimia itse "oikeiden" hiihtäjien edessä matelijana?

Lopultakin aikamoisen hissuttelun tuloksena pääsin ensimmäiselle tankkausasemalle. Tarkoitus oli juoda lämmintä mehua mutta sainkin suuni täyteen vadelmasoppaa. Hyvää soppaa olikin :) Kauaa ei ehtinyt asemalla tankkaamaan vaan piti jatkaa matkaa. Kysäisin yhdeltä pojalta kauanko oli mennyt aikaa. "50 minuuttia", poika tokaisi. Huusin "kääks" ja säntäsin ylämäkeen älytöntä vauhtia. Alkumatkan hitauteen jäivät toiveet alle 3h reittiajasta.

Ensimmäisellä tankkauspaikalla väittivät että seuraavaan olisi matkaa 11km. Hieman epäilen tuota kilometrimäärää tai sitten tämä etappi vain muuten tuntui älyttömän pitkältä ja rankalta. Vaikutti siltä, että kaikki matkan pahimmat ala- ja varsinkin ylämäet oli tungettu tähän väliin. Vieläkin edessä hiippaili pieniä letkoja ja muita vaihtolämpöisiä. Erityisesti ylämäissä havaittiin jälleen kerran kuka osasi/jaksoi hiihtää. Taas tulee mieleen, että olisi pitänyt päästä tai oikeastaan joutua nopeimpien jalkoihin niin ei näin törkeästi mollaisi muita hitaiksi :)

Toisen tankkaamon jälkeen matkanteko muuttui huomattavasti tasaisemmaksi. Pääsin sopivasti hiihtämään erään kaksikon peesissä. Pitivät yllä aivan samanlaista vauhtia kuin minäkin. Rauhallisen tasaiseen tahtiin hiihtelimme kiinni edellä meneviä. Yhdessä vaiheessa jouduin ruuhkan takia jättäytymään taaemmaksi kaksikosta. Tämä kostautuikin heti perään. Käännyimme tien varrella menevälle leveälle pientareelle. Latu kulki aivan suoraan vastatuuleen. Tuuli oli erittäin kova ja hyydytti vauhdin täysin. Peesaamani kaksikko kerkesi karata 50m verran karkuun ja jouduin yksikseni taistelemaan tuulta vasten. Tämä saattoi kostaantua matkan viimeisillä kilometreillä. Reitti kääntyi onneksi kilometrin puurtamisen jälkeen myötätuuliseksi ja sainkin helposti hiihdettyä peesauskaksikon kiinni. Suksi toimi edelleen mainiosti.

Matka jatkui mukavasti kolmistaan hiihtäen. Mitään tappomäkiä ei enää tullut vastaan. Kanssahiihtäjiäkään ei enää tullut selkä edelle vastaan aivan entiseen tahtiin. Toiseksi viimeisen tankkaamon jälkeen alkoivat ongelmat. Keli tuntui muuttuneen ratkaisevasti lämpimämpään suuntaan eikä sukseni kulkenut enää niin liukkaasti kuin vauhdittajakaksikolla. Ehkä n. 8 km ennen loppua annoin periksi enkä enää yrittänyt roikkua vauhdissa mukana. Voimatkin alkoivat hieman hyytyä.

Viimeisen tankkauspisteen jälkeen oli matkaa enää ehkä viitisen kilometriä. Meno oli aikaslailla vetelää ja takkuista. Ei ollut enää kunnollista kipinää hiihtovauhdissa vaan täytyi yrittää hiihdellä mahdollisimman rennosti ja kevyesti. En ollut ainut, joka kärsi väsymyksestä. Koko ajan sai ohitella väsyneempiä hiihtäjiä. Viimeisen 10km aikani nostin sijoitusta ainakin 40 sijaa. Hyvää vauhtia pitänyt kaksikko pääsi viimeisten kilometrien aikana karkaamaan parin minuutin päähän. Onkohan tästä loppuhetkien sippaamisesta tulossa kohta tapa? Ensin HCM:llä ja nyt Finlandiahiihdossa? :-)

Selvisin viimeisestä legendaarisen pahasta laskusta Lahden hiihtostadionille kunnialla. Edellisvuonna taisin tuossa hieman kompuroida. Hieman kyllä ihmettelin, kun perinteinen viimeinen tappoylämäki oli tänävuonna jätetty kokonaan pois. Maalissa odotti entiseen tapaan ensin nenäliinoja jakava kisatyttö ja heti perään sai onnentoivotukset, mitalin ja kunnon halin toiselta kisatytöltä. Kyllä kannatti noin hyvän halauksen takia hiihtää yli 50km ja 3 tuntia :-) Miksei halauksia jaeta kortepohjassa normaalin hiihtolenkin jälkeen? :-)

Tänä vuonna hiihto meni huomattavasti kevyemmin kuin edellisinä vuosina. Lihakset eivät ole ollenkaan yhtä paljon jumissa kuin vuoden 1999 perinteisellä 75 km:lla. Reitti oli kuitenkin huomattavasti rankempi kuin normaali 75 km reitti. Nousuja oli enemmän ja ne olivat rankempia. Vakioreittiin kuuluvat järvien ylitykset ja pellot puuttuivat kokonaan. Hiihdosta ei jäänyt muuta havaittavaa vaikutusta kuin pienoinen väsymys ja jostakin kummankin käden kyynärpäähän ilmaantunut rasitusvamma. Sama vaiva on kiusannut aiempinakin vuosina. Selkeää hyötyä havaittavissa kertyneistä treenikilometreistä aiempiin vuosiin verrattuna. Tänä talvena kilometrejä ehti tulla mittariin 200-300km kun aiempina oli jo hyvin jos oli edes koko Finlandian matkan verran ehtinyt hiihtää.

Finlandiahiihto 1998

Ensimmäistä kertaa kokeilemassa Finlandiahiihtoa. Mukana myös kaksi kaveria: Sami Johansson ja Jari Parkkisenniemi. Hiihdimme tai oikeastaan rämmimme koko matkan kimpassa. Keli oli mitä kamalin. Lämpöasteita oli ties kuinka paljon. Järvien jäällä ei ollut oikeastaan jälkeäkään lumesta. Reitille oli yritetty kasata pientä kohoumaa, jotta ei aivan koko aikaa tarvitsisi vesihiihtää 30 cm pintavedessä. Turha toivo. Monot olivat litimärät heti ensimmäisen järven jälkeen. Metsässä ja pelloilla latu oli täynnä neulasia, käpyjä ja ties mitä kakkia. Urheasti kuitenkin matkan selvitimme loppuun saakka. Muistan ikuisesti kuinka en saanut viimeisessä tappoylämäessä karistettua kannoiltani kuin Sampan. Jari roikkui hyvin perässä ja viiletti ties kuinka monen sekunnin karkumatkalle viimeisessä alamäessä. Luistolla on merkitystä! :-)

Finlandiahiihto 1999

Uskaltauduin kokeilemaan täyspitkää matkaa. Hiihtotapani oli perinteinen. Minulla ei vuosikausiin ole ollut perinteisen suksia mutta onneksi vanhat luistelusukseni sopivat jotenkuten perinteisen hiihtämiseen. Sauvat olivat vain hieman turhan pitkät. Ensimmäiset 15km menivät perinteisen tekniikan opetteluun. Kaikki ennen finlandiaa hiihdetyt lenkit oli tullut tehtyä vain luistelutyylillä. No, palautuihan se vanha taito jostakin muistin sopukoista, mutta ei treenaamatta aivan huippuvauhtiin kuitenkaan pystynyt. Onneksi suksien voitelu onnistui täydellisti. Matkaan tuhrautui lähemmäksi 7 tuntia aikaa ja sen huomasi myös lihaksissa. Voimat olivat kaikki poissa eikä palautuminenkaan sujunut kovin nopeasti. Muistaakseni jalat leikkasivat täysin kiinni seuraavan viikon ensimmäisellä sählyvuorolla.

Tilastoja