Tyhjä Joukko pyöräili Keski-Suomessa 14-18.8.2001. Retken tapahtumat kirjasi ylös Ietu ja omat kommenttinsa väliin heitti Tommi ja Sapapo. Tommi kadotti muutossa jonnekin ö-mappien sekaan retken päivämatkat, keskinopeudet ja kaiken muun turhan mutta niin tarpeellisen tiedon. Jos nämä joskus kävelevät vastaan niin ohjaamme ne tälle sivulle.
Omenavarkaan onnenkeksit ja muuan tuorejuustopaketti keikkuivat päällimmäisinä, kun nelihenkinen etujoukko aloitti matkansa Kortepohjasta kohti Kuohua, joka Petäjäveden pökköperähierarkiassa sijoittuu niukasti ennen Kintausta (FT Vertainen, pers. comm.). Kuohu sijoittuu myös mukavan lähelle kaupunkia; herrasväki Lahtosen mökille ehtii pyöräilijäkin lyhyessä ajassa suuremmitta ponnistuksitta, vaikka mutkittelisi hieman kinttupolkujen kautta. Paitsi ehkä kuntopyörällä.
Lähtöjoukkoon kuului neljä edustajaa: Tommi, Eira, Riikka ja Pasi. Tommi ja Eira olivat naamioituneet "oikeiksi" pyöräilijöiksi ja edustivat punaisten joukkuetta. Olivat kuin kaksi marjaa samanlaisissa pyöräilypaidoissaan. Lukijan pääteltäväksi jätetään kumpi oli kuuluisa variksenmarja kumpi paskanmarja...
Tommi lämmitti saunan, mikä ei herrasväki Lahtosen luksushuvilassa vaadi kesämökkielämän tyypillisiä hakkaus-, raahaus-, sörnäys- tahi tuherrustoimenpiteitä: Jokivarren vapaa-ajanasunnossa on sähkösauna. Sen lämmetessä Riikka etsi huussin takaa matoja, joilla Pasi onki joesta lohea (onki oli apuna) Eiran istuessa laiturilla kertoilemassa lapsuusajan kengistään. Lohi pidättäytyi matoateriasta. Saunasta pulahdettiin myös uimaan samaiseen jokeen, jossa kertoman mukaan on joskus ajelehtinut naapurin höndäri.
Toimittajan huomautus: höndäri on suomeksi kuulemma jotain ulkohuussin sukua.
Hakkaus-, raahaus-, sörnäys- ja tuherruselvoitteen täyttämiseksi Eira pisti takkaan tulet. Perimmäisenä motiivina oli tosin vaahtokarkkien paahtaminen illan päätteeksi.
Perjantaiaamupäivällä herrasväki Lahtosen luksushuvilassa katseltiin telkkaria ja syötiin nypesuppea, joka oli vuosikertakuivamuonaa Huippuvuorilta. Viimeiset omenavarkaan onnenkeksit ja jokunen leivänjämä pakattiin muitten kimpsujen mukaan pyörien kyytiin matkaamaan kohti Korpilahtea. Huristelimme hauskoja sivuteitä, joiden varsilla oli vuohia lukuunottamatta kaikkea, mitä pyöräretkillä kuuluu nähdä ja maaseudulla olla: lehmiä, hevosia, (muun muassa perushevonen ja perushevosen varsa) lampaita, heinäseipäitä ja maitolaitureita, joita myös maitokopeiksi, -mökeiksi tai -lavoiksi kutsutaan. Nelihenkinen etujoukkomme siirtyi jouhevasti keskustelunaiheesta ja -tasosta toiseen: Pohdiskeltuamme äskettäin julkaistun maitolaitureita käsittelevän etnologian tutkimuksen ansioita akateemisen kriittisesti ja verrattuamme sitä naisten alushousuista tehtyyn tutkimukseen, ammuimme lehmille ja mäkätimme lampaille, jotka luultavasti pitivät meitä satunnaisina pösilöinä, eivätkä vaivautuneet vastaamaan. Ehkä aksenttimme paljasti meidät?
"Hyvä ettei sentään tuota toista uuta", sanoi Pasi, kun ihmettelimme Kuusimäen tienviittaa, josta joku nationalistinen vandaali oli sutannut yli yhden iin: "Kuusmäentie" kuulostaa toki enemmän keskisuomalaiselta. Kuusimäen kupeeseen parkkeerasimme toviksi ja talsimme halaamaan yhtä Suomen korkeimmista kuusista, joka komeili mäellä muiden vanhojen kuusten joukossa. Ei varmaankaan jäänyt epäseväksi, mistä paikka on saanut nimensä. Eira sai opesyndroomakohtauksen ja valisti muita siitä, miten erottaa korpi-imarteen metsäimarteesta ja metsäalvejuuresta. Riikka piti heti perään pistokokeen. Sitten olimme valmiit jatkamaan maalaismaiseman halki sitkuttamista.
Mehtosen K-extra on hauska pikku kyläkauppa, jossa on metri kertaa metri -pakasteallas, jonka uumenista kaivelimme jäätelöt. Seuraava ruokatauko pidettiinkin sitten Korpilahden kirjaston kupeessa koivun juurella istuen. Eväistä mainittakoon vesimeloni, joka retkiruokana on saavuttamassa legendaarisen aseman, ja minidonitsit, joista Eira söi ruskean, Riikka valkoisen, Pasi keltaisen ja Tommi vaaleanpunaisen. Ruokatauolla harrastettiin kiihkeää telekommunikaatiota, sillä huoltoautomme oli mennyt hiukan lyttyyn ennen lähtöään. "Onkohan tämä Korpilahti vähän ihme paikka?" kysyi Eira. Kenelläkään ei ollut riittävästi paikallistuntemusta tyhjentävään vastaukseen. Niinpä kun kaikki olivat vuorollaan käyneet testaamassa paikallisen viemärilaitoksen Korpilahden kirjastossa, siirryimme vanhan pappilan taakse uimarannalle tarkastelemaan ruohon kasvamista ja koivunlatvoja noin kahdeksi tunniksi. Kävimme myös uimassa, luonnollisesti.
Huoltokuskiksemme lupautunut Santsu oli siis joutunut hurjastelijan kolhimaksi. Tai siis Santsun auto. Santsussa itsessään ei tainnut olla lommoja. Pitkän puhelinsäätämisen jälkeen (suomeksi: tommin puhelin ei toiminut kuten kaikki tj:läiset tietävät) saimme sovittua itsellemme muonituksen hmm:n mökille ilman Santsun apua. Pääjoukon lähteminen viivästyi hieman kolarisotkun takia joten meille jäi vielä reilusti aikaa odotella heitä.
Kun Tommi alkoi omenavarkaan onnenkeksien loputtua käydä levottomaksi, oli aika siirtyä sovitulle huoltoasemalle pääjoukkoja vastaan. Pääjoukko, Lilli, Merja ja Jani, liittyivät etujoukkoon, ja sankoin joukoin (tosin kenelläkään ei ollut ämpäriä eikä kenenkään nimi ollut Jouko) valtasimme Kärkistensalmen sillan ilta-auringon loisteessa. Postikorttimaisemien jälkeen seurasi ikimuistoinen ylämäkisessio Vaarulle. "Tämä pätkä ois paljon helpompi tulla toiseen suuntaan", kiteytti Tommi. No, mitäs siihen on enää lisäämistä? Ehkä hieman letkassa etenevää vaihteiden ruksutusta, puuskutusta ja *hikeä*... Mäkisession puolivälissä illan isäntämme ajoi ohitsemme ja poimi raskaimmat kantamukset kyytiinsä (ja siinä menivät myös Janin suklaat, pahus sentään). Lyttyyn menneen tilalle hankittu huoltoautomme ohitti meidät myös, ja kuski painoi kohdallamme kaasua :)
Matkamme Kärkistensalmelta Luhankaa kohti taisi sisältää Keski-Suomen pahimmat ylämäet. Jos olisimme joutuneet ajamaan vanhaa vaarunvuorentietä niin olisimme päässeet kokeilemaan Suomen jyrkintä maantienousua. Onneksi se jäi tällä kertaa väliin. Matka eteni hitaasti, mutta varmasti vaikka osa porukasta olikin jo aivan naatti. Allekirjoittanutkin aiheutti matkan ainoan pyöräonnettomuuden itselleen yrittäessään työnnellä muita ylämäessä. Onneksi onnettomuuden kohde oli työntelijä itse eikä kukaan muu.
Hännisten suku on pitänyt tiluksiaan Tammijärven rantamilla Luhangassa 1600-luvulta saakka ihan vain, jotta saatoimme vuonna 2001 yöpyä pyöräretkellämme niillä main, kun emme kerta kaikkiaan enää pidemmälle jaksaneet ja pimeyskin jo laskeutui. Auringonlasku oli nimittäin hieno, kurvasimme retkemme toisen luksushuvilan pihaan hetkeä sen jälkeen. Saatoimme olla polkemisen, syömisen ja saunomisen päälle hivenen vaitonaista porukkaa, mutta eipä hätiä, huoltoauto oli tuonut kaikkien yöpymiskamppeet (tänks, Santsu), huoltoauton kuljettaja saattoi poistua sensseilleen ja me rojahtaa nukkumaan. Kukahan se siellä yläkerrassa kuorsasi yöllä?
Aurinko oli jo korkealla, kun seuraavan huoltoauton kyydissä etu- ja pääjoukkoon liittyi jälkijoukko, nimittäin Sami. (Merkillistä muuten, kuinka monta joukkoa Tyhjään Joukkoon mahtuu.) Alkumatkan taipaleella ei sitten mäkiä ollutkaan, tasaista tietä ja auringonpaistetta vain. Ennen Selänpohjaa Airan Hymyilevä Huoltoautopalvelu pääsi ensi kerran poimimaan pyöräilijöitä kyytiin: Ensimmäinen rengasrikko sattui Samille. Tauko Selänpohjassa venyi sitten vähän pitemmäksi sisäkumin vaihtoineen mutta uimavesi oli lämmintä ja entinen jäätikköjoen pohja, nykyinen Joutsniemi oli niin pitkä, että sen päästä päähän kävelemiseen sai kyllä aikaa kulumaan. Joutsniemi ainakin on ihme paikka, se on varmaa.
Onneksi Aira ja huoltoauto oli mukanamme. Jouduimme Samin kanssa ajelemaan Leivonmäelle ostamaan pyörään uuden sisäkumin. Tästä seuraakin retken opetus: Muista aina tuoda mukanasi varasisäkumeja ja pyörän venttiiliin sopiva pumppu. Pyörän gummia vaihtaessa muut kävivät nauttimassa omin lupineen Selänpohjan yksityisrannasta ja Joutsniemen maisemista.
Ei paljon parempaa starttia voi saada. Kymmenen kilsan jälkeen jo kumi puhki ja tietysti takarenkaasta ja tietenkään ei ole mukana vararengasta eikä tähän venttiiliin sopivaa pumppua.
Selänpohjassa pysähdyttiin paikkaamaan rengasta jonkun infopisteen tapaisen eteen yhden talon eteen. No myöhemmin selvisikin, ettei se mikään virallinen infopiste ollutkaan ja paikan vuokrannut nainen alkoi jo hermostua pihassaan pari tuntia pyöriviin kutsumattomiin vieraisiin.
Aitoja maalaismaisemia riitti edelleen, Rutalahden kylässä tosin kuvittelimme hetken olevamme Sveitsissä. Mäkinen kylä tilkkutäkkipeittoineen ja tönöineen oli yhden mäen päältä katsottuna kuin suoraan Pikku Heidi -kirjasta. Paitsi että ne vuohet, joita Peterin oisi pitänyt paimentaa, puuttuivat täältäkin. Sianlannan haju sen sijaan oli voimakkaasti läsnä.
Vielä ennen Toivakan S-markettia saatiin toinenkin rengasrikko. Onneksi sisäkumeja oli kerralla ostettu varastoonkin; Lillin pyörästä korjailtiin takajarruja samalla varikkokäynnillä. Ja jälleen jonossa Toivakan SEO-huoltsikan takavasempaan juomapulloja täyttämään -ja taipaleelle. Ruokatauon reipastamina olimme extrememielellä ja valitsimme pari hassua kilometriä lyhyemmän soratiereitin, jolla olisivat kyllä karisseet kaikki löysät ruuvit ja tekohampaat, jos jollakin olisi sellaisia ollut. Varastossa ei valitettavasti ollut vaihtopolvia Merjalle, joten Aira sai poimia sekä pyörän, että pyöräilijän kyytiin loppumatkaksi.
Savion kylällä oli lauantaiehtoona lavatanssit. Ohitimme jonossa miekkosen, joka varmaan oli munamankelillaan sinne matkalla, ja sanoimme kaikki vuorollamme "Iltaa" ilmeiselle hengenheimolaisellemme. Hiekka hampaissa narskuen ja melkoisen uuvuksissa rymistelimme pitkin nimismiehen kiharoita (sikäläisellä viranhaltijlla on takuulla permanentti!) Lievestuoreenjärven rantaan Riikan mökille, joka luksushuviloiden jälkeen olikin ehta Mökki. Yhdistettynä tanssilavaan. Tangot jäivät tällä kertaa vääntämättä, olimme huomattavasti kiinnostuneempia ruuasta ja saunasta. Katoimme pihapöytään sikin sokin salaatit ja leivät ja vohvelit ja sipsit sun muut ja rouskutimme niitä sumeilematta yhtä sekalaisessa järjestyksessä. Jälleen ehti tulla pimeä, ja älykkyystestisähkökatkaisijoita tarvittiin, ennen kuin pääsimme nukkumaan. Kotisorsa uinui laiturin pielessä ja hiljainen kesäyö laskeutui...
Savion kylältä Riikan mökille kyllä riitti sitä Helvetin hiekkatietä, jota riitti kilometrikaupalla. Melkoista kärsimystä. Varsinkin ihan loppumatkalla ollut valtava mäki... kruunasi päivän kärsimykset.. :)
Kotisorsan yhä kelluessa laiturin pielessä katoimme aamiaisen suoraan tangolavalle ja kevensimme kuormamme minimiin, eli huoltoauton kyytiin. Olihan edessä viimeinen päivä. Nivelet naristen aloitimme reippaalla nykäyksellä rannasta mäen päälle naapurin beaglen haukkuessa hämmästyttävän kumeasti peräämme. Muistikohan kukaan räksyttää takaisin?
Laukaan Saraakalliolla poikkesimme kuuntelemaan esihistorian siipien havinaa ja katselemaan kalliomaalauksia, jotka näkyivät aika kehnosti kuivassa ja aurinkoisessa säässä. Aika metkaa ajatella seisovansa paikassa, jossa joku on varmasti seisonut myös noin neljätuhatta vuotta sitten.
Edelleen ohi vilahteli perushevosia, perushevosten varsoja ja muuta landemeininkiä Kuusaalle saakka. Kosken kupeessa oli muitaki fillaristeja tauolla. Maleksimme jäätelötuuttien kanssa kanavaa ja koskessa tönöttäviä kalastajia katselemassa ja sillä aikaa: Lillin pyörän takarengas tyhjeni! Vahvasti kiinni Vuoden Rengasrikko -tittelissä :) Mutta mitä meidän huoltoautossamme ei ole, sitä ei tarvita: Sisäkumin vaidon sijasta vaihdettiin koko pyörä, ja meno ja meininki jatkui Leppäveden kautta kaupunkiin. Letkamme oli niin vetovoimainen, että pari ylimääräistä peesaajaakin takertui matkaan maalaismaiseman vaihtuessa urbaaniin.
Summa summarum: Tänä kesänä on liikekannalla paljon sitruunaperhosia ja neitoperhosia. Pyörän selästä on myös kätevä bongailla kukkasia: kurjenkelloja oli teiden poskilla aika paljon :)
Yhteissummaksi saatiin jotakuinkin reilut 230km matkaa riippuen hieman kenen pyörästä se mitattiin. Meikäläinen ehti mutkitella ehkä hieman enempi kuin muut. Merjaa lukuunottamatta kukaan ei tainnut saada pysyviä vammoja vaan pyöräretkeilymme jatkuu vielä tulevaisuudessakin. Ja kuuleman mukaan Merjakin vielä ihan liikkuu eli ei kait vielä tarvinnut polveakaan vaihtaa. Ensi vuonna ahvenanmaalle?
Onneksi suurin osa matkasta oli asfalttia!
Matkalta jäi muistoksi muutakin kuin piukat reisilihakset...
