Argentiina, Bolivia, Peru ja Ecuador

Reissausta Argentiinasta Bolivian ja Perun kautta Ecuadoriin tarkoituksena päätyä myös trekkaamaan useammaksi päiväksi jossain kohtaa. Tältä sivulta voi lukea reissublogiin pääasiassa Tanjan kirjoittaman reissukertomuksen ja katsella reissukuvia. Muista katsoa myös panoraamakuvat.

Gaucho

Gaucho

piippusetä

piippusetä

Kirkko

Kirkko

Jyrkkää ja liukasta

Jyrkkää ja liukasta

Tanja rotkossa

Tanja rotkossa

Kuiva kaktus

Kuiva kaktus

Tanja

Tanja

jäätynyt tie

jäätynyt tie

mineraalijärvi

mineraalijärvi

Tanja ja Stacy

Tanja ja Stacy

tulivuori

tulivuori

geysirs

geysirs

laama

laama

Jännä kivi

Jännä kivi

pink flamingos

pink flamingos

viscacha

viscacha

viscacha

viscacha

Tanja ja hassu kasvi

Tanja ja hassu kasvi

aamu sarastaa

aamu sarastaa

Tanja ja aurinko

Tanja ja aurinko

Suolaa

Suolaa

Suola

Suola

Kaktushali

Kaktushali

suolafutista korkeutta 3500m

suolafutista korkeutta 3500m

Suolakiteitä

Suolakiteitä

suolaruokasali

suolaruokasali

Bolivialaisia

Bolivialaisia

Kappeli

Kappeli

snacks

snacks

kaupunki

kaupunki

kylässä

kylässä

paikallisia

paikallisia

rauniot

rauniot

polku

polku

polku

polku

machu picchu näkyy

machu picchu näkyy

Tanja ja Machu Picchu

Tanja ja Machu Picchu

Laama

Laama

Sisäänheittäjät

Sisäänheittäjät

patsas

patsas

majoja

majoja

höyryävä maja

höyryävä maja

huiput lähestyvät

huiput lähestyvät

polulla

polulla

Laamat

Laamat

lumihuippu

lumihuippu

pää

pää

blue footed boobie

blue footed boobie

lintuja

lintuja

lintu

lintu

patsas

patsas

kengänkiillottaja

kengänkiillottaja

alas

alas

Valuuttakurssit: 1 argentiinan peso = 0.2 euroa / 1 euro = 5 pesoa, 1 boliviano = 0.12 euroa / 1 euro = 8.8 bolivianoa, 1 nuevo sol = 0.28 euroa / 1 euro = 3.5 nuevo sol, 1 dollari = 0.79 euroa / 1 euro = 1.25 dollaria.

Pohjois-Argentiinaan: Salta

Yö bussissa sujui yllättävän mukavasti, camabussissa sai jopa torkuttua enemmän kuin vähän. Saavuimme kymmenen jälkeen Saltan bussiasemalle ja heti kolme henkilöä tuli vuoron perään tarjoamaan meille majoitusta 30 peson hintaan, tuohon olisi myös kuulunut kuljetus bussiasemalta hostellille.. Otimme esitteet talteet, mutta lähdimme kamoinemme kävelemään kohti hostels.comista ihmettelemiämme paikkoja, joiden ainakin arviointejen perusteella pitäisi olla ihan kelvollisia. Saavuimme puiston läpi käveltyämme Siete duendes -hostelliin. Heillä oli neljän hengen dormissa vapaana kolme sänkyä, joten jäimme heti tänne hintaan 25 pesoa per yö. Aamupala kuuluu hintaan, samoin netin käyttömahdollisuus.

Dumppasimme pääosan roinistamme säilytyslokeroihin ja lähdimme kohti keskustaa. Turisti-infosta poimimme mukaan kaupungin kartan ja valuimme 9 de julio -keskusaukiolle, jossa oli käynnissä jonkin sortin spektaakkeli kun ihmiset olivat kerääntyneet Cabildon eli kaupungintalon eteen. Gaucho-asuihin pukeutuneet ratsastajat ohjastivat varsin järjestelmällisessä asetelmassa ratsujaan ja siinä kummastellessamme suoritettiin vahdinvaihto sekä jonkinmoista isänmaallisuuspuhetta. Myöhemmin kysyimme eräältä paikalliselta, mistä on kyse ja saimme kuulla, että tänä viikonloppuna kaupungissa vietetään Sotilassoittokuntafestivaalia ja eri päivinä eri paikalliset armeijan jaokset esittävät numeroitaan.

Nälkä jo kurni masuissa, joten törmäsimme syömään ravintolaan joka oli täynnä armeijan vihreissä olevia kavereita. Tilasimme menun, johon sisältyi kasvispasta-annos toiselle ja canneloneja toiselle sekä alkupalaksi juusto- ja maissiempanadoja ja jälkkäriksi leipävanukasta siirapilla. Ruoka maksoi ihan kiitettävästi, mutta oli myös hyvää, joten ei valittamista.

Lähdimme kävelemään hiljakseen kohti bussiterminaalin lähellä olevassa puistossa sijaitsevaa gondolihissin lähtöasemaa. Maksoimme 20 pesoa per nuppi ja pääsimme lähes tyhjänä kulkevalla hissillä läheisen reilun 1400 metrin korkeudessa sijaitsevan näköalakukkulan päälle ihmettelemään kaupunkia. Saltan lempinimi on Salta La linda eli Kaunis Salta ja sitä pidetäänkin Pohjois-Argentiiinassa sinänsä poikkeavana kaupunkina, ettei se ole vaan tylsän funktionaalisen harmaa. Okei, ei nyt ollut ehkä ihan oikea ilmaisu, mutta Saltasta siis löytyi paljon kirkkoja ja vaaleanpunaisena keskusaukion laidalla kohoavan katedraalin kävimmekin tsekkaamassa.

Ilta pimeni ja käytyämme shoppaamassa ilta- ja aamupalaa ja eväitä huomisen bussimatkaa varten painuimme hostelliin suihkuun, syömään ja nukkumaan.

Tilcara, Argentiina

Olimme varhaisia ja nousimme jo 6.45 ja heitimme rinkat selkään ja starttasimme hostellista ilman aamupalaa bussiterminaalille. Ostimme liput edellisenä päivänä ja sieltähän odotettu Flecha bus -firman auto saapuikin. Reissasimme semicaman toisessa kerroksessa kuulemamme mukaan maisemapätkää. Aurinko nousi pian lähdön jälkeen ja kahdeksalta oli jo valoisaa. Pilviäkin piisasi, niitä roikkui vuorenhuippujen päällä murheenkryynimäisesti. Torkuimmealkumatkan bussin körötellessä San Salvador de Jujuyhin eli Jujuy provinssin pääkaupunkiin. Eipä mahdottomankutsuvalta näyttänyt kaupunki, joten ei jäänyt hampaankoloon ettemmesiihen pahemmin tutustuneet. Kaupungin jälkeen oli pätkä märkää tietä ja bussin ikkunat alkoivat olla aika huuruisia.Käyntiin pyörähti myös Renny Harlinin poliisiraina - dubattuna.

Pian tie alkoi tehdä serpentiiniä ja korvat lukkiintuivat pienesti. Quebrada de Humahuacan värikkäät kalliot alkoivat ilmestyä kummallekin puolellemme bussin kulkiessa mainittua kanjoni/rotkomuodostelmaa pitkin. Maimaran kylän jälkeen pakkasimme roinamme, sillä kohteemme Tilcara oli vain viisi kilometriä edempänä. Jännitimme, josko bussi pysähtyy paikassa, koska Maimaran ohi se ainakin puksutti turhaa vauhtia hidastelematta. Tilcaran kohdalla käännyimme tieltä ja bussi kulki RíoGrande -nimisen joen yli suoraan Tilcaran bussiasemalle. Kaupunkien jälkeen tuntui, että siirryimme toiseen maailmaan.

Asemalla oli hiljaista ja laukkukuitit esitettyämme saimme bussikuskilta rinkkamme bussin ruumasta. Pysäkille ei jäänyt ketään muuta ja bussin lähtiessä jäimme suhteellisen vähäväkiselle asemalle. Lykkäsimme roinat selkäämme ja lähdimme etsimään majoitusta. Asemalta näköetäisyyden päässä olevassa hostellissa oli lappu luukulla: Ei vapaita huoneita. Jaahas, eli matka jatkui kohti turisti-infoa/infoja. Kumpikin oli kiinni ja toiseen pyrkiessämme eräs paikallinen tuli neuvomaan, että toiselta puolelta. Kerroin että siellä on ovessa lappu, että paikka on suljettu. No hänpä ei tästä hätkähtänyt vaan kysyi mitä haluamme tietää. Kysyin majoituksesta ja Faustinoksi itsensä nimennyt mies kertoi kohtuuhintaisen paikan sijainnin. Sieltä kuulemma saisi myös kylän kartan ja muuta mahdollisesti meitä kiinnostavaa tietoa. Saimme myös kuulla, että kylän lähellä on Garganta del diablo (Paholaisen kurkku) -niminen vesiputousnähtävyys.

Lähdimme Faustinon neuvomaan suuntaan, mutta mainittua paikkaa ei tullut vastaan ja ylämäkeen kävely untui hieman tavallista raskaammalta oletettavasti johtuen noin 2600 metrin korkeudesta merenpinnasta. Päädyimme Waira-nimiseen hostelliin, jossa huoneen hinta kummasti putosi, kun ensimmäinen näkemämme 5-hengen dormi maksoi 20 pesoa/hlö/yö ja toinen 5 hengen dormi enää 15 pesoa.. Toisessa oli kylppäri huoneessa, ensimmäisessä se olisi ollut jaettu. Mystiset ovat huoneiden hinnoittelun tiet. Kenties hinta laski kun emme heti ekan huoneen nähdessämme olleet valmiita tekemään kauppoja. Hostelli oli siis huomattavasti edellistä alkeellisempi, ikkuna oli oikeastaan irti, huoneessa ei ollut sinällään lukkoa eikä kamoille ollut lukittavia kaappeja. Mutta mikäs tässä, kivalta paikalta vaikutti, pihalla oli myös telttailumahdollisuus.

Rojautimme kamat huoneeseen ja lähdimme kävelemään reput selässä kohti Garganta del Diabloa, joka kylttien mukaan olisi autolla kahdeksan kilometrin ja kävellen neljän kilometrin päässä. Rauhalliseen tahtiin matka eteni ja seuraksemme saimme kulkukoiran alkupätkälle. Gargantaan maksoi 3 euroa per naama sisään ja paikka olikin varsinainen seikkailureitti sillä viimeisen pätkän saimme kavuta neliraajatekniikalla märkää ja mutaista kalliota pitkin. Hazorilla oli hauskaa, mutta minua hieman hirvitti lähinnä laskeutuminen. Ylöspäin kaikki olikin sitten leikintekoa.

Paikka ehdottomasti näkemisen sekä jossain määrin kastuneiden sukkien arvoinen. Palasimme samaa reittiä takaisin ja menimme kylän lähellä sijaitsevaan Pucara-linnoitukseen, joka siis on jossain määrin restauroitu jo ennen inkojen alueelle tuloa helposti puolustettavalle kukkulalle rakennettu asutuskeskittymä. Hazoria kiinnostivat kivisiä tönöjä enemmän paikalla kasvavat isot kaktukset. Linnoitukseen mennessämme olin tiedustellut jalkapallopelin tilannetta ja saanut kuulla ettei se vielä ollut alkanut. Kyseessä siis Argentiina-Meksiko MM-kisojen pudotuspeli (?). Kun tulimme linnoituksesta päädyimme villapaitapuotiin, jossa ollessamme Argentiina teki kaksi maalia. Lisäksi silittelimme paitapinojen päällä nukkuvaa mustaa kissaa ja lopulta sovittelujen jälkeen kummallekin lähti alpakanvillapaidat.

Kokkasimme hostellin pihakeittiössä pirkkapastaruoan ja lähdimme ostamaan bussilippuja huomiselle sekä jotain ruoan tapaista illaksi ja bussimatkaksi popsittavaksi. Keskusaukiolla oli taas artesaanikojuja, jollaisia tuntuu löytyvän kaikista kaupungeista täälläpäin. Argentiina voitti Meksikon 3-1 ja kaupungilla paukuteltiinkin jotain papatteja sekä toitotettiin autojen torvia. Vuvuzelat lauloivat myös. Whippee, hienoa Argentiina =).

Palatessamme hostelliin kävimme vielä hostellin tietokone- ja tv-huoneissa mutta poistuimme hetkessä sillä kummatkin olivat täpösentäynnään tupakansavua.. yyh. Nyt hiljakseen unille ja huomenissa kohti Bolivian rajaa..

Tupiza, Bolivia - Ma 28.6.2010

Huuh. Takana vahvasti matkustuspainotteinen päivä. Lähdimme aamulla hostellilta argentiinalaisen aamiaisen (teetä ja kuivia keksileipäsiä hillolla) jälkeen 8.30 postin kautta bussiterminaalille. Postiin siis siksi, että hope oli hankkinut 1,5 kk aikaisemmin postimerkkejä ja kortteja, jotka olivat edelleen postittamatta. Maan vaihto lähestyi uhkaavasti ja edellisen päivän postilaatikon metsästys ei tuottanut tulosta. Saimme kuulla, että posti aukeaisi kahdeksalta ja sieltä mokoma onnistuisi. Niinpä saavuimme postille noin 8.35 ja ovesta luimme, että pulju oli auennut juuri viittä minuuttia ennen. Loistavaa. Ei kun rinkka selässä sisään ja tyhjälle tiskille. Inflaatio oli iskenyt ja 6 peson merkeillä kortit eivät liikahtaisi mihinkään. Peso per kortti lisäpulitusta ja tietenkin kaksi 50 centavon merkkiä.. Tyypillistä, korteissa ei tietenkään ollut niihin lavertelun jälkeen tilaa mokomille. Vastaanottajat arvailkoon sisältöä taikka höyryttäköön merkkejä irti. Jees, kortit lähti ja matka jatkui bussiterminaalille. Tällä kertaa kokeilussa oli Balut-niminen bussifirma ja Hazor maalailikauhukuvia kulkuneuvostamme.. Tämä manaaminen palkittiin bussin saapuessa vähintään 20 minuuttia myöhässä laituriin. Mainintana että tähän mennessä kulkupelimme ovat olleet aika kiitettävästi aikataulussa. Bussi oli kuitenkin vain hieman vaatimattomampi kuin aiemmat ja siitäkin löytyi kaksi kerrosta, mutta keksejä tms. snacksia ei hintaan kuulunut - mikä onni, vältyimme voikekseiltä ;).

Paikamme olivat 45 ja 46 ja lopulta bussin perältä löysimme kyseiset penkit, joista toinen oli varattu. Reppureissaaja siinä ilmoitti, että hänellä oli sama paikka. No juu,mikäs siinä, bussissa oli vielä väljää, joten valtasimme vapaat penkit näiden paikkojen edestä. Niin matka alkoi kohti Quiacaa eli Argentiinan puolella sijaitsevaa rajakaupunkia.

Matka sujui leppoisasti dulce de leche leipiä ja juustoa popsien sekä Quebrada de Humahuacan maisemia edelleen ihaillen. Lisäksi koitimme tsempata eilisen hieman vähäjuomaisen päivän jäljiltä ja lipitimme jauhemehua. Bussissa esitettiin dubattu toimintaraina englanninkielisillä teksteillä. Äänet olivat sen verran kovalla, että torkkuminenkaan ei onnistunut. Todettakoon, että en ole tainnut koskaan nähdä yhtä huonoa leffaa.. nimeltään mokoma matkaterroristi oli Shoot 'em up/on????. La Quiacassa törmäsimme bussista pihalle ja saimme rinkkamme muutamaa kolikkoa ja lähdössä saamiamme numerolappuja vastaan bussin ruumasta. Argentiinassa siis roinat merkitään lapulla ja tässä hötäkässä lastaaja yleensä edellyttää pientä maksua, jollainen myös on paikallaan kamoja haettaessa. Argentiinalaiset myös tuntuvat kärkkäästi ilmottavan jos tippi tms. uhkaa jäädä maksamatta.

Asemalta lähdimme muutaman muun reppureissaajan vanavedessä kohti jokea ja sieltä sillan ylitettyämme ja neuvoa kysyttyämme löysimme rajanylityspaikan. Ensinnä näytimme passejamme ja esitin myös monisivuisen viisumini optimistisesti ajatellen, että kaikki olisi ok. Suomalainen saa siis hengata Argentiinassa 3 kuukautta ilman viisumia, mutta opiskelijoiden on sellainen hankittava. Lisäksi olin jo ollut maassa sen lähes viisi kuukautta, joten maahantuloleimani päivämäärä oli auttamattomasti "vanhentunut". Selvisimme kumpikin passipisteestä ongelmitta ja liityimme joen yli kulkevan sillan ylitettyämme Bolivian puolella sijaitsevaan jonoon. Hetken päästä meille selvisi, että jonotimme väärään maahan ja vaihdoimme jonoa. Saimme täytettäväksi lomakkeet ja niitä ja passeja näyttämällä leimaannuimme Boliviaan saapuneiksi.

Vaihdoimme loput Argentiinan pesot 1,68 kurssia vastaan boliviaanoiksi ja tallustimme rajalta lähtevää isoa katua ylämäkeen. Meillä ei ollut oikein tietoa paikkojen sijainneista, vain että bussiasema sijaitsisi noin kilometrin päässä ja että kaupungista, joka siis oli nimeltään Villazon, pitäisi löytyä yksi pankkiautomaatti. Kun pysähdyimme hieman nälkäisinä keskusaukion kulmaan ja tutkimme mukanamme olevaa lonaria ongasimme Mercantil-kyltin ja tehtyäni pienen tiedusteluretken selvisi, että siellähän se automaatti on. Lisäksi pankin edessä oleva vartija osasi neuvoa bussiaseman sijainnin. Kyseinen laitos olikin jo näköetäisyyden päässä. Napakymppi siis. Napsimme rahaa automaatista ja suuntasimme asemalle.

Tupizaan pääsisi bussilla 45 minuutin päästä 15 boliviaanon eli noin 2 euron hintaan. Ostimme liput ja myös 12 mandariinia 10 boliviaanon hintaan. Tämänkertainen bussi vastasi Hazorin manauluihin jo ensinäkemältä se ei herättänyt suuria luottamuksen tunteita: tuulilasi oli useasta kohtaa teipattu ja bussin kyljet olivat likaisen alkoiset ilman sen kummempia merkintöjä. Sisätilat olivat kulahtaneet ja likaisehkot, Hazorin lausunnon mukaan kuin hyvin huonokuntoisesta koulubussista. Osa porukasta ei mahtunut istumaan ja ihmisiä hengasi käytävällä. Mekään emme päässeet ostamillemme paikoille, mutta pari vierekkäistä penkkiä sentään oli vapaana noustessamme kyytiin. Bussi lähti täpötäytenä matkaan ja ihmisiä tuntui jäävän keskelle ei mitään pois. Maasto oli vielä Argentiinan pohjois-osaakin karumpaa ja vihreää ei edes sitä erityisesti metsästämällä tuntunut löytyvän.

Jossain vaiheessa bussin etuosassa alkoi joku pitämään palopuhetta terveydestä ja hyvän ravinnon perustavasta vaikutuksesta siihen. Ihmettelimme mistä oikein oli kyse ja pian kävi ilmi, että kyseessä oli jonkinmoinen kaupparatsu, joka pian jakoi myyntiartikkeleitaan kaikille halukkaille ja levitti näytevoidetta kokeiltavaksi käsiin. Aine oli siis valmistettua kokan lehdistä, eukalyptusöljystä ja muutamasta muusta aineesta ja se auttaisi niin reumatismiin kuin vilustumiseenkin. Erikoishinta tänään 7 boliviaanoa paketti, kahden paketin ostajalle vain 10 boliviaanoa!

Loppureitistä maisemat alkoivat olla upeita alun ollessa aika tasapaksua lievästi kumpuilevaa hiekkaiselta näyttävää matalapuskaista maastoa. Lähes kaikki kanssamatkustajat jäivät pikkupaikkoihin matkalle ja vain pari kourallista saapui aina Tupizaan asti. Bussista laskeuduttuamme pari henkilöä tyrkytti heti hostellivaihtoehtoja ja yksi lisää hostellin ja kiertomatkan yhdistelmää. Kiertomatka siis meinasi täältä suola-aavikkoon ja muihin ympäristön luontokohteisiin tutustumista. Olimme pohtineet tällaisen kierroksen ottamista ja tarkoituksena olikin perehtyä vaihtoehtoihin. Napsimme esitteet mukaan, mutta lähdimme asemalta ilman opastajia vain kävelläksemme viimeisen promoajan syliin. Hän kauppasi neljän päivän kierrosta suola-aavikolle ja hetken siinä juteltuani hänen kanssaan lähdimme mukaan kuulemaan lisää. Toimisto sijaitsi parin korttelin päässä ja meidät mukaansa napanneen naisen tytär esitteli sitä meille sujuvasti englanniksi. Tästä huolimatta olimme jotenkin blokkautuneet siihen, että hoidin kommunikaation. Saimme kierroksen hinnan lisäksi yöpymisen hostellissa kaupan päälle, joten otimme diilin, vaikka luultavasti startti olisikin vasta ylihuomenissa. Rennompi välipäivä tulisikin ihan tarpeekseen, sillä päivän bussireissaaminen oli yllättävän väsyttävää ja pakokaasujen ja tiepölyn hengittäminen ei ollut ihan siellä top 3 priority-listalla..

Huone oli ihan mukava ja kun ensimmäistä kertaa reissuun emme joutuneet jakamaan sitä kenenkään muun kanssa niin eipä siitä valittamista. Kylppäri oli kuitenkin jaettu ja suihkun vedenlämmityssysteemi vaikutti hieman hasardilta sillä sähköjohdot kulkivat suoraan suihkun suutinosaan ja kosteuseristeistä ei ollut tietoakaan. Kirjattuamme tietomme hostellin kirjaan suuntasimme keskustaan ja päädyimme testaamaan yhden identtisistä italialaisista turistiravintoloista. Nälkä oli tässä vaiheessa sen verran kova, että mikä tahansa syömäkelpoinen (kasvis)ruoka olisi uponnut. Pistelimme pastaa ja avokadosalaattia ja laskun hinta nousi 81 boliviaanoon (10 e), mikä oli sinänsä hupaisaa kun yhden yön majoitus per nuppi oli 25 boliviaanoa (3 e).. Quebrada de Humahuacaa pitkin

Jeeppiajelua vuorilla 29.6.2010

Huuh, eilen illalla saimme siinä yhdeksän pintaan kuulla, että jeeppisafarifirma oli saanut huomiselle pari tyyppiä lisää ja meillä olisikin mahdollisuus startata jo seuraavana aamuna. No mikäs siinä, toki leppoisa päivä Tupizassa olisi ollut ihan tervetullut, mutta kun kerran lähtö oli mahdollista niin päätimme ottaa tilaisuudesta vaarin. Niinpä heräsimme puoli kahdeksalta pakkaamaan roinia ja aamupalailemaan kekseillä ja alfajorilla. Puoli ysiltä olimme roininemme matkanjärjestäjän toimiston edessä parin korttelinmitan päässä hostellilta. Seurueeseemme kuului etelä-afrikkalainen Stacey ja australialainen Robbie eli englannilla pärjäisimme. Jeeppikuskina toimi Luis ja ruokapuolesta vastaamaan mukaan lähti Mercedes. Opastus oli espanjaksi, mutta tämä toimi ihan hyvin, sillä Stacey käänsi Robbielle ja minä Hazorille.

Pääsimme teen juomisen jälkeen liikenteeseen Staceyn ja Robbien selvittyä viiniostoksilta. Startti tapahtui yhdeksän maissa ja aluksi ajelimme Palalan solan läpi ja ihmettelimme varsin kummaisia eroosion aikaansaamia muodostelmia. Jeepissä oli hyvin tilaa neljälle, maksoimme siis hupista 1200 bolivianoa (136 e) mikä sisältää 3,5 päivän jeeppisafarin täysihoidolla ja opastuksella. Matkaamme siis Tupizasta Uyuniin eli myös matkamme edistyy kohti pohjoista.

Pysähdyimme ensimmäisen kerran näköalapaikalla El sillar-nimisessä paikassa. Nimi tulee kuulemma siitä, että paikan muoto on kuin hevosen satula, jonka päällä siis pällistelimme kummastusta. Poistuessamme lämpöisestä autosta meitä kohtasi navakka tuuli ja tekikin heti mieli vetää lisää vaatetta päälle. Matka jatkui kuitenkin pian ylämäkeen ja nousimmekin vähintään kilometrin lähtöpisteestä. Tienristeyksiä tuli harvakseltaan ja tienviitoista ei useimmiten näkynyt vilaustakaan. Saimme kuulla, että tieverkko yhdistää monia pieniä kyliä ja kaivoksia toisiinsa. Koko päivänä vastaantulijoita olivat ainoastaan yksi hyvin mustaa savua pörryttelevä rekka sekä pieni aasikaravaani ja näimme myös muutaman kävelijän. Lisäksi paaaaljon laamoja, aaseja, vikunjoita ja lampaita.

Pysähdyimme tienposkeen ja Luis ja Mercedes hyppäsivät ulos autosta ja kiertelivät sitä. Ensin tuli mieleen rengasrikko, mutta pompattuamme autosta ihmettelemään saimme kuulla, että jäähdytysjärjestelmä on hieman hajalla ja moottori ylikuumentunut. Hazor päätyi pitelemään konepellissä kiinni olevasta narusta, jotta tuuli ei olisi paiskannut mokomaa suoraa tuulilasia vasten. Pian toinen jeeppi saapui samaa tietä ja pysähtyi auttamaan meitä. Heidän kuskinsa virittelikin jeeppiämme ja monen vesilitran jälkeen pääsimme puolipakastuneina jatkamaan matkaa. Pysähdyimme pian Aguapampan kylässä, jossa oli jopa yksi talo. Mercedes ja Luis alkoivat täyttää vesipulloja ja lisätä jäähdytysvettä meidän kuvatessamme lähellä laiduntavia laamoja.

Yhden paikkeilla pysähdyimme hylätyn pienen kaivoskaupungin raunioiden suojaan lounasta varten. Paikalla oli vielä 25 vuotta sitten asunut savitiilitaloissa kaivostyöläisiä ja volframikaivos erottui selvästi läheisen vuoren rinteestä. Ihmettelimme lähimaastoa viiltävässä tuulessa todeten, etten iso osa kasvillisuudesta oli aika jäässä kuten läheinen puropahanenkin. Mercedes taikoi meille ruoaksi juustokastiketta riisillä ja lihansyöjäpoppoolle kananpalakastiketta. Lisukkeena oli salaattia, leipää, majoneesia, sinappia ja ketsuppi ja juomaksi vettä tai kokista. Ruokahetkeämme piristi raunioiden kivenkolosta toiseen vilistävä pieni harmaa hiiri. Otus vaikutti aika kesyltä eikä pahemmin meitä säikkynyt, melkein syöksyi suoraa lautaselleni ja vilisteli jalkojen alta. Hetken päästä Hazor taipui hiiren suklaasilmien edessä ja pikkuinen sai juustoa ja riisiä vilistelynsä palkaksi.

Seuraava pysähdys olikin jo hetken jos toisen päästä. Tiellä oli pari henkilöä moottoripyörän kera ja pysähdyimme heidän lähelleen. Mercedes kertoi, että olemme Paso del Diablo -nimisessä paikassa, johon tuuli kerää hiekkaa dyyneiksi. Varsinaisesti paikka sijaitsi tien menosuuntamme vasemmalla puolella olevan kukkulan päällä joten haikkasimme vajaan 10 metrin nousun vielä aiempaa vahvemmassa tuulessa ylämäkeen. Korkea ilmanala tuntui ja nousu meni henkeä haukkoessa. Tuulen takia siis emme ajaneet suoraan huipulle, sillä se olisi tällä kelillä ollut vaarallista. Ylhäällä meitä odotti minun marsilaisena pitämäni maisema: vihreää ja punaista sekä tuulessa lentävää punertavaa hiekkaa. Whii, jännää! Napsimme fotoja ja heittelimme hiekkaa ilmaan. Luis oli jo tulossa hakemaan meitä kun lopulta käännyimme palaamaan autolle. Olimme hieman huipun toisella puolella ja sen päälle taas noustessa tuuli oli voimistunut entisestään ja sitä vastaan sai tosissaan kävellä.

Matka jatkui pitemmän etapin muodossa ja tunnelma rupesi olemaan nuokkuva saapuessamme pieneen savitiilitalokylään. Saimme kuulla, että siellä on pieni museo, johon on vapaaehtoista tutustua ja pääsymaksukin on vapaaehtoinen. Menimme toki tsekkaamaan paikan ja saimme nähdä täytetyn nandun, nandun munan, pari täytettyä kettua ja dinosauruksen luita, erinäisen kokoelman bolivialaisia vanhoja rahoja, nuolenkärkiä, malmikiviä, laamankelloja ja astioita. Tämä kaikki oli aseteltu yhden huoneen toiselle seinustalle ja paikallinen setä kertoi espanjaksi koko kokoelmasta. Kontribuoimme museolle 15 bolivianoa ja kapusimme takaisin autoon taas yhtä kokemusta rikkaampina.

Huristelimme museokylältä yöpymispaikkaamme pysähtyen kahdesti taas kerran kiitos auton jäähdytysjärjestelmälle. Pääsimme ennen auringonlaskua kylään ja purimme roinat auton katolta ja kannoimme ne savitiilisiin peltikattoisiin rakennuksiin. Yöpymistilamme oli oikein soma viisine sänkyineen, sanomalehtivuorattuine seinineen ja värikkäine päiväpeittoineen. Mercedes laittoi meille teetä ja keksejä persikkahillolla tarjolle ja istuimmekin napsimaan niitä nälkäisinä. Samassa paikassa oli pysähdyksissä toinen saman firman, El grano de oron, auto ja jaoimme ruokahuoneen sen kolmihenkisen hollantilaisseurueen kanssa. Onnistuin "lukitsemaan" itseni vessaan joka sijaitsi pienen pihan toisella puolella. Ulkona tuuli edelleen vimmatusti ja hakatessani peltiovea ei kukaan tietenkään sitä kuullut. Tökötin vessassa kynttilänvalossa pohtien kuinka kummaisiin paikkoihin sitä päätyy. Lopulta hakattuani ovea sisäpuolelta lähemmäs kymmenen minuuttia vaihtelevalla aktiivisuudella Luis tuli päästämään minut ulos. Tässä vaiheessa minulle selvisi, että ovi avautuukin sisäänpäin eikä siis ollut lukossa. Go go!!

Popsimme Mercedesin valmistamaa kasviskeittoa alkuruoaksi ja jatkoimme kasvispitsoilla Robbien ja Staceyn syödessä pihvejä perunamuussilla (olimme ilmoittautuneet molemmat kasvissyöjiksi). Jälkkäriksi oli säilykepersikoita, namia :). Ruoan jälkeen saimme kuulla, että huomenna on luvassa pitkä päivä ja herätys on jo viideltä. Kuuden maissa meidän :pitäisi jo olla liikkeellä. Kävimme vielä ihastelemassa upeaa tähtitaivasta ja taivaalla hohtavaa linnunrataa ennen :makuupusseihin pakkautumista.

Pomputi-pomputi jatkuu 30.6.2010

Heräsimme aamulla viideltä pimeässä Luisin huikkaukseen. Tai lähinnä muut heräsivät, mutta onneksi myös hälisivät minut pystyyn.. Pakkasimme roinat rinkkoihin ja roudasimme ne pihalle jeepin katolle lastausta varten. Lähes täysi kuu valaisi pihamaata antaen sille hieman aavemaisen ilmeen. Popsimme aamupalaa, joka ei tuntunut uppoavan kuin Hazoriin, minun lipittäessäni kuppikaupalla kuumaa teetä. Yö sujui vähemmän mukavasti päänsärystä kärsien. Ilmeisesti mokoma oli nestehukan ja korkeuden yhteisvaikutusta. Que bueno!

Lähdimme kuuden pintaan pimeissä ja kylmissä fiiliksissä kohti uusia kohteita. Aurinko nousi seitsemän tienoilla ja hiljalleen pakastuneet varpaat alkoivat taas sulaa. Auton lasit olivat vielä aivan kuurassa, joten maisemien ihailu oli hieman hankalaa. Pysähdyimme kuvaamaan auringonnousua, mutta ensimmäinen varsinainen kohteemme oli Laguna Amarilla, joka siis oli hieman kuivuneessa kunnossa oleva vuoristojärvi, jolle rikki antoi keltaista väriä. Itse järvi ei ollut lähellekään yhtä kiinnostava kuin sen laidalta bongaamamme pitkähäntäiset hyppivät otukset. Pohdimme josko moiset olisivat chincilloja, mutta Mercedes kertoi niiden olevan viscachoja (http://en.wikipedia.org/wiki/Viscacha). Otukset eivät turhia meitä arkailleet kun pompimme rinnettä alas niitä kuvaamaan.

Seuraavaksi pysähdyimme kuvaamaan Laguna Celesteä ja Uturuncu-nimistä tulivuorta kuitenkaan lähestymättä niitä sen ihmeemmin. Uturuncussa on kaksi huippua, joiden välistä menee ehkä maailman korkeimmalla kulkeva tie 5900 metrissä. Tältä tieltä on kilometrin matka reilun 6020 metriä korkealle huipulle. Saavuimme pian kansallispuiston portille, jossa ilokseni heti autosta laskeuduttuani syliini hyppäsi pieni kehräävä kissa. Kirjauduimme puistoon ja maksoimme 150 boliviaanon pääsymaksun. Paikalla oli myös siisti vessa, jota pääsi käyttämään 2 boliviaanon maksua vastaan, whippee! Vielä ihmeteltyämme portin vieressä olevaa kolmiulotteista puiston karttaa jatkoimme matkaa auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta.

Ajoimme pian Quetena Granden ja Quetena Chicon kylien läpi. Nimet olivat sinänsä hauskat, että vähätaloisempi niistä oli nimeltään Grande (iso) ja selvästi suurempi Chico (pieni). Tämä toki selveni kun kuulimme, että nimet johtuvat kylien alueiden pinta-aloista. Pysähdyimme välipalatauolle hassun jäisen, vetisen ja mättäikköisen joen viereen. Hazor ihastui ikihyviksi syömäänsä persikkajugurttiin.

Seuraavaksi meitä hemmoteltiin Laguna Heliondalla ja erityisesti sen rannalla tepastelevilla vikunjoilla. Pääsimme kummastelemaan näitä villejä laamaeläimiä lähempää kuin aikaisemmin. Niiden villa on arvossaan sillä kilosta saa pulittaa 500 dollaria. Kiloa varten tarvitaan noin kolme vikunjaa, vaikka eläimet ovatkin lähes laamankokoisia, mutta niiden villakerros on paljon ohuempi kuin noilla Andien poroilla. Mielestämme siis rinteissä käyskentelevät laamalaumat muistuttavat erehdyttävästi kotoisia Lapin poroja, kunhan ei ihan lähietäisyydelle mennä.

Reittimme seuraava stoppi olikin lyhyen matkan päässä. Tällä kertaa ihminen oli taas tunkenut "kaikkivoivan" kätösensä luonnon ihmeellisyyksien sekaan. Seurasimme Kollpa Lagunan rannalta kuinka työmiehet kuskasivat kolpaa kottikärryillä ja lapioilla kasoihin kuivumaan. Kuivana aine laitetaan säkkeihin, joissa se kuljetetaan Oruroon Boliviaan tai Chileen, jonne on lyhyempi matka.

Huristelimme Salar de Chalvirin eli yhden suuren suolajärven läpi Aguas Termales -nimiseen mestaan, josta löytyi kuumavesilähde ja sen ympärille kasattu pieni allas. Paikalla oli neljä turistibussia, joiden väki parveili altaan ympärillä kuvaamassa muutamaa siellä lilluvaa gringoa. Busseissa oli paikallista väkeä ja he korkeintaan uittivat jalkojaan altaassa. Eräs Potosista tullut täti kertoi minulle, että Potosin ja Sucren väliltä löytyisi paljon lämpimämpiä ja isompia kuumavesilähteitä. Uittaessani jalkoja, hieman orpona harhaileva Hazor päätyi tyttölauman yllättämäksi. He halusivat välttämättä päästä samaan kuvaan hämmästyneen kalastajahattu-Hazorin kanssa.

Altaan ihmettelyn jälkeen kävelimme ruokasaliin ja Luis opasti meidät oikeaan pöytään. Stacey ja Robbie lilluivat edelleen altaassa, joten pelasimme jatsia ajankuluksi. Pian poppoomme oli kasassa ja Mercedes kantoi pöydän täpötäyteen maittavaa ruokaa. Hoipuimme autoon masut täpötäysinä ja jätimme Mercedeksen huolehtimaan tiskeistä monen muun autoporukan tapaan. Luis lähti ajamaan meitä etelään ja pian olimme Dalin autiomaassa (Desierto de Dali) 5000 metrin korkeudessa katselemassa Dalin kiviä (Rocas de Dali). Paikka on saanut nimensä Salvador Dalin mukaan, sillä hän oli maalannut samankaltaisia muodostelmia ennen kuin oli käynyt Boliviassa. Nähdessään tämän autiomaan Dali oli alkanut itkeä.

Kävimme vielä katsomassa Laguna Blancaa ja Laguna Verdeä, jonka taustalla kohosi tulivuori Licancabur. Turistibussit olivat kerenneet tänne asti ja paikka tulvi eteläamerikkalaisia turisteja. Laguna Verde (Vihreä järvi) oli nimensä veroinen. Köröttelimme takaisin lounaspaikkaan, josta poimimme Mercedeksen puhtaiden astioiden kanssa kyytiin.

Viimeinen pysähdys ennen yöpymiskylää oli geysireiden luona. Maasta tulvi vaalea savua monennäköisistä kuopista ja joissain kupli mutavelli. Luis kertoi, että monet turistit ovat saaneet pahoja palovammoja mentyään liian lähelle vulkaanista toimintaa. Pahimmillaan eräs turisti oli kuskattu vyötäröön asti palaneena kolmannen asteen palovammojen kera Chileen hoitoon. Pysyttelimme siis kiltisti alueen reunalla emmekä seuranneet lukuisia jalanjälkiä, jotka risteilivät höyryävien kuoppien välissä. Geysirien lämpöä on viime vuosina yritetty käyttää kaupallisesti hyväksi sähköntuotantoon, mutta tämä projekti on edelleen kesken. Alueen kylissä käytetään nykyään paljon aurinkopaneeleita sähkön pientuotantoon.

Ajoimme vielä yöksi reilun puolen tunnin matkan Laguna Coloradan laidalla sijaitsevaan Huayllajaran kylään. Kerkesimme juuri ennen auringonlaskua käydä kuvaamassa muutamaa kylän laidalla laiduntavaa laamaa. Loppuilta sujuikin syömisen merkeissä, sillä ensin pistelimme poskeemme keksejä hillolla teen/kaakaon kera. Melkein heti perään tarjoiltiin päivällinen eli herkullista kasviskeittoa, lasagnea ja lämmintä vaniljavanukasta. Hoipuimme makuuasentoon sulattelemaan raskasta ateriaamme. Luis kävi informoimassa meitä huomisen ohjelmasta. Herätys olisi luvassa vasta puoli seitsemän aikaan, joten meillä olisi ruhtinaallisesti aikaa lepäillä ja nukkua. Kello on hieman yli kahdeksan ja Hazor uhkaa mennä nukkumaan eikä suostu pelaamaan jatsia.. terroristi!

Viimeinen kokonainen safaripäivä 1.7.2010

Heräsimme vasta puoli seitsemältä ja matkaan lähdettiin aurinkoisessa säässä amerikkalaisen (joo, syrjintää liian montaa maata kohtaan) pannukakkuaamiaisen jälkeen. Lähtö myöhästyi noin vartilla tavoitellusta puoli kahdeksasta ja aurinko oli iloisesti jo noussut. Huristelimme Laguna Coloradan rannan lähellä olevalle näköalapaikalle. Suurin osa jorpakosta oli jäässä ja värit eivät näkyneet mahdottoman hyvin. Punainen väri aiheutui siis järvessä kasvavasta levästä, jota myös flamingot tykkäsivät syödä. Muina vuodenaikoina paikalla olisi kuulemma tuhansia pinkkejä flamingoja, mutta näin talvisaikaan ne muuttavat matalammalla sijaitseville järville. Olimme siis 4200 metrin korkeudessa ja järvestä oli sulana vain rannan tuntumassa mäellä sijaitsevan näköalapaikan alapuolella sijaitsevien kuumien lähteiden läheinen alue.

Paikalla vesihöyryn kätkössä jään päällä tökötti iso lauma lokkeja, jotka nousivat huutaen ilmaan laskeutuessamme rannalle. Sulasta osasta heijastui kauniisti tulivuori ja napsimme kuvia paikasta. Kääntyessämme lähtemään huomasimme viiden flamingon kaartavan paikalle ja lähdimme takaisin kohti sulaa aluetta ihmettelemään koreita lintuja. Aamun lähdön myöhästyminen oli meille onnekas, sillä oppaidemme mukaan viime viikolla laguunilla ei ollut näkynyt vilaustakaan flamingoista. Matka jatkui muuten iloisissa merkeissä, mutta surkeasti nukkunut Hazor oli aika seisahduksissa ja koitti hieman torkkua poistuttuamme kansallispuistosta ja jatkaessamme matkaa Solilin autiomaahan. Ympärillämme ei tuntunut kasvavan oikeastaan mitään..

Kesken autiomaan ylitystä käännyimme oikealle ja ajoimme kummaisten kivimuodostelmien läpi ja pian pysähdyimmekin Arbol de piedran eli kivipuun eteen. Seikkailimme kivien seassa ja kiipesimme parin päälle. Aurinko ei vielä ollut lämmittänyt hiekkaa ja pompin paikalla nerokkaasti crocseissa ja villasukissa. Sukkaressut saivat hiekkakylvyn ja pian paljaat varpaat pakastuivat crocsien lentäessä alamäessä sinne tänne. Seuraavaksi pysähdyimme kuvaamaan Seitsemän värin vuorta, joka yllättäen taas oli tulivuori ja komeasti värjäytynyt sellainen.

Tämän jälkeen aloitimme päivän järviannoksen Laguna Ramaditas, joka oli aivan jäässä ja siksi valkoinen eikä muista sävyistä ollut tietoakaan. Lähes heti tuon jorpakon ohitettuamme nousimme kukkulan yli ja seuraava, Laguna Honda, tuli näkyviin. Luis ja Mercedes jättivät meidät kyydistä ja pääsimme kävelemään järveä ihmetellen rinnettä alas edempänä sijaitsevalle autojen pysähdyspaikalle asti. Järven takana häämötti komeasti vuoria ja meitä varoitettiin menemästä liian lähelle, koska siellä olisi pehmeää. Tämä varoitus jäi epäselväksi siihen asti kunnes Stacey astui jäälle ja upposi siihen.

Ohittamamme järvet olivat siis ensimmäinen ja toinen viiden järven ketjusta, jotka muodostavat Ruta de joyasin eli Korujen tien. Jatkoimme Laguna Charcotan, Laguna Heliondan ja Laguna Cañapan ohi. Pysähdyimme yhdelle niistä kuvaamaan sulassa aukossa hengaavia muutamia flamingoja. Viimeisen järven kohdalla jatkoimme pysähtymättä ja näin ohitimme kolme jeeppiporukkaa.

Seuraavaksi oli luvassa lounastauko ja pysähdyimme parin jeepin viereen kivirinteen suojaan. Tämä päivä ei onneksi ollut läheskään yhtä tuulinen kuin ensimmäinen, joten lounaspaikkamme oli todella lämmin auringon paahtaessa kiviä. Yllätysmomenttina paikalla oli vicachoja eli jäniksen ja kissan risteutyksiltä näyttäviä pomppivia otuksia. Niillä oli pitkä häntä ja viikset kuten kissalla, mutta korvat, naama ja hyppelytyyli kuin jänöllä. Otukset olivat puolikesyjä ja yksi niistä jopa otti kädestä kasvismakupaloja, joita jo ruokailemassa olevat niille antoivat. Söimme herkullista tonnikalasalaatti, keitettyjä kananmunia, tuoretta salaattia ja riisiä vihanneksilla. Jälkkäriksi oli omppuja ja Hazor kirmasi heti antamaan ompunkaraansa uhkarohkeimmalle vicachalle. Otuksella oli jo kaksi omppua ja sen olo lieni aika paksu, joten Hazor päätyi antamaan karansa hieman pelokkaammalle eläimelle, joka uskaltautui kivien alta hakemaan maahan jätetyn herkkupalan.

Matka jatkui Salar de Chiguanalle eli tähän mennessä suurimmalle suolajärvelle. Olimme hyvin lähellä Chilen rajaa ja kuljimmekin pienen sotilastukikohdan läpi ja ilmeisesti annoimme sinne ruoanjämät palkkioksi kulkuluvasta ;). Pysähdyimme heti sotilaspaikan jälkeen ihmettelemään rautatietä. Matka jatkui edelleen suolajärveä pitkin ja tässä vaiheessa aurinko alkoi paahtaa auton toista laitaa siinä määrin, että Stacey ja Hazor vähensivät kamppeita kovaa vauhtia ja minä pakastuin aukiolevista ikkunoista vetävän viiman takia. Pian saavuimme San Juanin kylään, joka oli tähän mennessä näkemistämme isoin 90 perheen asukasmäärällään. Kylästä löytyi kauppa, jossa oli reissun tähän mennessä hienoin vessa pinkkine vessapapereineen, peileineen ja nestesaippuoineen, museo sekä kahvilabaari. Lisäksi asiaan kuuluvat jalkapallo ja koripallokentät. Näimme myös pikkulaaman joka piiloili äitinsä takana. Mercedes kertoi, että laamat elävät noin neljä vuotiaiksi, jolloin ne teurastetaan. Vanhempien laamojen liha muuttuu sitkeäksi..

Pian kylän jälkeen kyyti muuttui kummaisen pomppuisaksi ja pysähdyimme tien poskeen. Takarengas oli puhjennut ja sitä alettiin oitis korvaamaan katolla löytyvällä vararenkaalla. Perässämme saapui pari jeeppia, jotka pysähtyivät myös ja kuskit tulivat auttamaan Luisia vaihtourakassa. Me turistit ihmettelimme tien poskessa, mutta nopean vaihto-operaation jälkeen kiipesimme takaisin kyytiin. Loppumatka yöpaikkaan kului kuumissa tunnelmissa sillä Hazor neuvotteli paikan vaihdon auton toiselle puolelle eli minä hikoilin auringossa. Tosin ensimmäisen yön jälkeisen aamun jälkeisen pakastumisen muisto sai lämmön tuntuvaan lähinnä tervetulleelta.

Yöksi pysähdyimme suolahotelliin, joka oli siis rakennettu suolakidetiilistä ja jonka sisäkatossa kulkivat suolakoristeketjut. Paikalla oli mahdollisuus suihkuun, mutta kolmesta jeeppiporukasta (3,4 ja 6 hlö) vain yksi käytti tämän maksullisen mahdollisuuden hyödykseen. Hazor raportoi kuulleensa kalinaa suihkusta eli ilmeisesti vesi ei ollut lämpimimmästä päästä. Nautimme teetä keksien kera auringon laskiessa ja sen jälkeen kävimme ihmettelemässä pihalla aaseja. Ne eivät antautuneet taputettaviksi asti :(. Vuorossa oli vielä illallinen, eli alkupala kasviskeitto, pääruoaksi uunissa paahdettuja kasviksia, joista valtaosaa emme tunnistaneet. Perunaa löytyi, lisäksi ei-makeaa banaania, jotain bataatin makuista mutta perunan näköistä, porkkanan oloisia mutta erimakuisia pitkiä juureksia sekä rehunpurijoille täytetyt kesäkurpitsan tapaiset jutskat. Lihansyöjät popsivat kertomansa mukaan oikein maukasta kanaa. Tänä iltana oli tarjolla myös bolivialaista viiniä ja jälkkäriksi makeita ilmeisesti säilykemansikoita.

Illallisen jälkeen Luis tuli kertomaan meille huomisen ohjelmasta pelatessamme samalla jatsia koko porukallamme. Kahden pelin jälkeen muut olivat valmiita luovuttamaan, Stacey voitti kummatkin ja minä hävisin. Whippee. Mutta hiljalleen unille. Lisäkommenttina voisi sanoa, että korkeus ei enää tunnu niin musertavalta, sillä taisimme laskeutua reilusti yli puoli kilometriä viime öisestä nukkumapaikastamme.

Suolajärviltä La Paziin 3.7.2010

Heräsimme ennen auringonnousua 5.30 ja pakkasimme roinamme autoon. Rinkkani oli kärsinyt pienestä hoitoainekatastrofista. En ollut älynnyt pistää kierrekorkillista hoitosuihkeputelia muovipussiin ja mokoma oli levinnyt ympäriinsä. Ei kuitenkaan auttanut kun pyyhkiä pahimmat pois ja pakata tavarat takaisin rinkkaan. Lisamausteena kerrottaneen, etta vessapaperillisesti olimme hyvin lopussa ja lainasin viimeiset rullamme jaanteet Staceylle.. Skeeria.

Huristimme pimeässä suolajärvelle ja kyyti oli ihmeellisen tasaista aikaisempien päivien pomputukseen verrattuna. Pysähdyimme odottomaan auringonnousua suolan keskelle. Aamu oli vielä kylmähkö, mutta lämpeni nopeasti auringon noustua. Auringonnousu valkean suolan keskella oli ihan mielenkiintoinen kokemus.

Jatkoimme matkaa Incahuasille eli järven keskellä sijaitsevalle saarelle. Mercedeksen ja Luisin jäädessä autolle lähdimme kiertämään saarella kiertävän maisemapolun. Saari oli kaktusten valtakuntaa ja aamuauringon hiljalleen ottaessa korkeutta rinteen kaktukset loistivat kuin parhaatkin hattivatit. Näimme reitillämme 9 metrisen 900 vuotta vanhan kaktuksen sekä kolme vuotta sitten kaatuneen 1200-vuotiaan kaktuksen. Seikkailimme luolamuodostelman läpi ja bongasimme taas viscachoja. Palatessamme polulta kuskit ja muutama gringo pelasivat jalkapalloa tasaisella suolapinnalla. Nautimme Mercedeksen valmistamaan aamiaista, johon tällä kertaa kuului persikkamehua, muroja, mansikkajogurttia, persikka-mansikkakakkua ja montaa erilaista teetä. Luulen, että tämä reissu opettaa minut juomaan aamuteetä. Ihanan lämmittävää!

Pysähdyimme vielä suolajärvellä katsomaan Ojos de sal:ia eli suolan silmiä mikä tarkoitti suolakerroksen läpäiseviä reikiä, joista satanut vesi pääsisi suolan alle. Suolaa oli kuulemma 40 sentin kerros ja koitimme irroittaa rei'issä olevan veden alla kasvavia suolakristalleja. Seurauksena kädet olivat ihan hyiset ja hyvin suolaiset. Jatkoimme matkaa alueen vanhimmalle suolahotellille, joka sijaitsee järven päällä toisin kuin nykyään käytössä olevat järven reunalla sijaitsevat hotellit. Vanhin hotelli on siis nykyään museokäytössä ja toimii majoituksena vain hätätilanteissa. Hotelli suljettiin, koska se saastutti alueen ekosysteemiä viemäröinnin johtaessa suoraan järveen.

Päästäkseen käymään museossa, oli vierailijan ostettava jotain paikan kaupasta. Hazor siis lähti paikasta uusi pipo päässään ja lisäksi hankimme pari korttia. Täytyy sanoa, että tämä hotelli oli fiinimpi kuin se jossa yövyimme. Käytäviä koristivat suolaveistokset. Museolta jatkoimme Colchanin kylän liepeille, jossa ihmettelimme kuivumaan kerättyjä suolakasoja, joita lapioitiin rekkojen lavoille. Kylä saa kuulemma elantonta suolan keräämisellä, käsittelyllä ja myynnillä. Tuotteena ei ole pelkästään ruokasuola vaan myös suolakäsityöt, jollaisia pääsimme ihastelemaan pysähdyttyämme kylälle lounastauolle.

Käynnissä oli MM-kisojen Hollanti-Brasilia jalkapallo-ottelu, jota valtaosa gringoista kerääntyi kyläläisten ohella seuraamaan yhden puodin pikkutelkkarista. Yhdessä jeepissä oli kolme hollantilaista ja päivä oli heille onnistunut kun Hollanti voitti 3-1. Söimme vielä viimeisen safarilounaan, joka oli totuttuun tapaan herkullista.

Lounaan jälkeen hyppäsimme autoon ja huristimme vielä pätkän pölyistä tietä Uyuniin, jossa hyvästelimme Luisin ja Mercedeksen. Stacey ja Robbie lähtivät etsimään baño publicoa meidän kysellessämme bussikyytiä La Paziin. Lonely Planetin mukaan kallein (ja paras) vaihtoehto olisi Todo Turismo, mutta oppaan mukaan hinta myös olisi tupla, joten tarkoituksenamme oli kääntyä toisen suositellun firman eli Omarin puoleen. Omarin molemmat puljut olivat kuitenkin kiinni, joten kävimme kahdessa muussa paikassa kysymässä. Ensimmäinen vaihtoehto olisi maksanut 80 bolivianoa (10 e) ja matka kestäisi 11 tuntia ja bussissa ei olisi vessaa. Se toki pysähtyisi kolmesti vessatauoille. Ookei. Seuraava tärppäsi paremmin, bussi olisi semi-cama eli nukkuminen lienisi mahdollista. Lisäksi varustukseen kuuluisi lämmitys ja vessa ja hinta oli vain 10 bolivianoa enemmän.. Ostimme liput ja lähdimme hortoilemaan Uyuniin.

Vetelehdimme aikaisesta aamusta ja monen päivän jeeppipompinnasta väsyneinä yhdellä monista Uyunin penkeistä. Aikaa olisi kuusi tuntia ennen bussin lähtöä, joten kävimme kurkkaamassa meilit ja koitimme päivittää blogia, mikä oli hieman päänsärkyistä puuhaa ylihitaan sekoilevan netin kanssa. Päädyimme syömään huonoon ylihintaiseen ravintolaan. Etsimme siis ruokapaikkaa ja näimme hollantilaiset tuttumme safarilta tupakoimassa ravintolan ulkopuolella ja he kertoivat, että kyseisen paikan ruoka ei ollut kummoista, mutta vessa oli ok ja siellä voisi katsoa jalkapalloa (Ghana-Uruguay). Päädyimme istumaan paikkaan ja tilaamaan ruokaa, jota sitten odottelimmekin ainakin puoli tuntia. Huomasimme myös, että paikkaa suositeltiin Lonely Planetissa. Siellä voisi kuulemma syödä paikallisten keskellä. Pikainen tsekkaus paikan sen hetkiseen asiakaskuntaan kertoi kuitenkin hyvin päinvastaista: ainut paikallinen oli tarjoilija. Ruoan lopulta tultua totesimme sen hinta-laatusuhteelta hyvin huonoksi ja bongasimme samalla ensimmäiset suomalaiset reissaajat. Vinkkasimme heille, ettei tämä paikka maksaisi vaivaa..

Selvittyämme ravintolasta Uruguayn tuurivoiton jälkeen shoppasimme suklaapainotteista bussievästä ja menimme istumaan bussien lähtökadun penkille. Aurinko laski ja ilta kylmeni nopeasti. Aloin olla aivan jäässä, joten Hazor jäi penkille roininemme minun etsiessäni jostain jotain lämmintä juotavaa. Uskomatonta kyllä, yksikään kadun monista ruokakojuista tai -kioskeista ei myynyt lämmintä juotavaa. Kävin kysymässä muutamasta lupaavan näköisestä paikasta, mutta niistä saamani neuvot eivät auttaneet. Niinpä heitimme kamat selkään ja veimme ne bussifirman toimistoon säilytykseen. Kävelimme vähän matkaa toiselta puolelta kojujen reunustamaa kävelykatua pitkin ja bongasin höyryävän teepannun. Kojua pitävä mummo kutsui meidät istumaan varmistettuani lämpimän juoman saatavuuden. Kökötimme sitten piskuisessa kojussa reilut puoli tuntia kanelilla ja neilikalla maustettua mustaa teetä litkien. Hazor kommentoi, että tästä se ruokamyrkytys tulee jos jostain nähdessämme mummon pyyhkivän kuppeja pyyhkeellä ja siivotessa hieman tahmeaa pöytää. Aika kului rattoisasti kun juttelin Agilinan, eli kojun pitäjän kanssa siitä, kuinka ihminen tuhoaa maailmaa. Paikalla kävi tuona aikana pari paikallista litkimässä teetä ja bussin pakkausajan lähestyessä maksoimme 2 bolivianoa kupilta ja kiitimme.

Bussi vaikutti oikein lupaavalta, pohdimme josko bussi olisi Pullmanin vanhaa kalustoa sillä penkinsuojuksissa luki Pullman, 5 tähteä ja Feliz viaje. Kamoista sai numerolapun kuten aikaisemmin Argentiinassakin. Bussin penkkejä sai kallistettua mukavasti eikä se vaikuttanut ihan romulta vaikka vanha olikin. Palveluun kuuluivat myös huovat eikä meitä pahemmin luvatun telkkarin puute haitannut. Meille oli myös sanottu, että bussi ajaisi suoraan La Paziin pysähtyen vain kerran matkan aikana vartiksi johonkin tienposken raflaan. Bussi pysähtyi kuitenkin iloisesti useaan otteeseen ja ihmisiä tuli ja meni. Kyyti oli kaikenaikaista ränkytystä asfaltin vaikuttaessa olevan tuntematon käsite Bolivian valtateillä.

Lepopäivä La Pazissa 4.7.2010

Saavuimme La Paziin tuntia luvattua aikaisemmin jo kello kuudelta, jolloin vielä oli hämärää. Käpyttelimme etsimässä hostellia, mutta oppaassa olevat hostellit olivat jossain hornantuutissa. Asemaa lähinnä olevaa ei löytynyt lainkaan. Kysäisimme eteen tulleesta Buena Vista -nimisestä puljusta majoitusta, mutta tiskin takana hengaava tyyppi ei ollut kovin asiakasystävällinen ja niin jatkoimme matkaa. Kävelimme täydessä lastissa kohti hotellialuetta ja päädyimme kyselyjen jälkeen Lonarin suosittelemaan Hostal Mayaan, jossa pulitimme 60 bolivianoa per nuppi kahden hengen huoneesta jaetulla kylppärillä.

Tsekkasin Lonarin kommentit La Paziin saapumisesta ja asemalta kävelyä ei suositeltu vaan siitä enemmänkin varoiteltiin ja kehotettiin kulkemaan taksilla. Erityisesti matkatavaroiden kanssa kulkeminen olisi riskaabelia. Onneksi en lukenut opasta ennen paikalle saapumistamme. Kävelymatka ei kyllä tuntunut missään vaiheessa pelottavalta, lähinnä ylämäkeen kulkiessamme raskaalta. Kaduilla myös alkoi olla hulinaa lukuisten katumyyjien jo leviteltyä myyntiartikkelinsa jalkakäytävälle. Autoliikenne tuntui tosin hyvin kaoottiselta torvien tyytytyksen ja yllättävän ruuhkaisuuden takia.

Veimme 4,5 kiloa pyykkiä törkykalliiseen majapaikkamme vieressä sijaitsevaan pesulaan (10 boliviano/kilo) ja lähdimme etsimään ruokaa. Kasvislounasravintola, jonne päädyimme alkaisi tarjoilla lounasta vasta klo 12, joten kävelimme keskusaukiolle ihmettelemään katedraalia ja kyselemään muista vastaantulleista kasvispaikoista lounasmahdollisuutta. Päädyimme kahvila-baariin katsomaan Argentiina-Saksa matsia. Kokeilimme paria paikallista juomaa ja juustopasteijaa. Kaikki olivat oikein onnistuneita kokeiluita ja tilaamani api maistui äkkiseltään mustikkakiisselin ja glögin risteytykseltä.. Nam nam.

Nähtyämme Argentiinan saavan kunnolla turpiinsa Saksalta lähdimme hiljakseen kohti kasvispaikkaan, jossa sitten nautimme paikallisten lounastajien keskellä 25 bolvianon hintaan tähän mennessä reissun parhainta muonaa. Hintaan kuului monipuolinen salaattipöytä, alkukeitto, jonka sai valita kahdesta vaihtoehdosta, leipälautanen, hedelmäsalaattijälkiruoka sekä pääruoka kahdesta vaihtoehdosta. Otimme kumpikin eri vaihtoehdot, joten pääsimme kokeilemaan kaikkea. Hazor kommentoi tämän olevan parasta kasvisruokaa mitä hän oli koskaan syönyt. Paikan nimi oli siis Confiteria Manantial, osoitteessa Potosi 909.

Ruoan jälkeen vyöryimme painovoiman avulla alas La Pazin keskuskadulle, josta alkoi ponnistelu ylämäkeen kohti hostellia. Espanja-Paraguay peli meni ihan ohi päiväunia nukkuessa vaikka huoneessamme olikin telkkari moisen seuraamista varten. Haimme pyykit pesulasta ja lähdimme etsimään karttoja mahdollista haikkaamista silmällä pitäen. Kiertelimme myös Mercado de las burjas:ia eli Noitien toria ja kauhistelimme kuivattuja laaman sikiöitä. Ostimme iltapalaksi omppuja katukauppiaalta sekä mehua ja dulce de lecheä leivän kanssa syötäviksi. Loppuilta kuluikin huoneessa lepäillessä ja matkaoppaiden esittelemiin vaihtoehtoihin tutustuessa ja tulevaa reittiä suunnitellessa.

Copacabana / Titicaca 5.7.2010

Aamulla aikaisin ylös ja suihkuun - tai ainakin melkein, suihkut sylkivät edelleen kyyyylmää vettä, joten Hazor ei iljennyt moisten alle mennä. Roinia oli pakattu jo edellisenä iltana ainakin melkein tasapuolisella panostuksella (olin huonovointinen, liekö ollut auringonpistosta vaiko nestehukkaa vaiko vähän molempia). Menimme aamupalalle seitsemäksi, mutta aamupalahuoneessa ei ollut ketään. Onneksi aamupalatarjoilija saapui hetken päästä ja alkoi keittää teevettä. Saimme kitattua teet ja mehut ja syötyä leipää papaijamarmeladilla. Kello oli juossut jo 7.19:ta, ja ravasimme kerroksen alaspäin huoneeseemme poimimaan rinkat mukaan ja kun siinä kävelimme rappuja alas meitä vastaan tuli bussifirman hakija, joka kysyi heti olemmeko suuntaamassa Copacabanalle. Hassua, kerrankin jotain tapahtui tasan aikataulussa. Meille oli siis ilmoitettu, että meidät haetaan majapaikkamme respasta 7.20-7.40. Bussiin haettiin samalla pysäyksellä useammasta paikasta porukkaa, mutta tilaa piisasi. Kiertelimme hieman katuja ennen kuin suuntasimme bussiterminaalille, josta tuli pari lisää kyytiin. Edelleen bussi oli alle puolillaan. Ennen lähtöä asemalta bussiin nousi virallisen (ja pelottavan) näköinen parivaljakko, jotka suuntasivat bussin takaosaan meitä kohti. Toinen oli juuri kysymässä meiltä jotain, kun toinen osoitti käytävän toisella puolella istuvia reppureissaajia, että nuo ne on. Olivat siis penäämässä asemankäyttömaksua, joka oli ainakin Villazonissa 1 boliviano/nuppi. Huuh!

Bussi lähti iloisesti matkaan ja tietnekin ylämäkeen nousemaan pois La Paz -kuopasta. Ei mennyt aikaakaan kun bussi pysähtyi ja savutti paljon pakokaasua ennen kuin taas jatkoi matkaa. 50 metriä ja pysähdys. Okei, bussi ei taida olla ihan kunnossa, päättelimme nerokkaasti. Bussihenkilökunta koitti varmaan puolisen tuntia korjata bussia ja ajelimme aina muutamia kymmeniä tai satoja metrejä silloin tällöin. Lopulta meille ilmoitettiin, että vaihdamme bussia, toisen pitäisi tulla hetken päästä.

Uusi bussi oli pienempi, mutta mahduimme hyvin kaikki ja tilaa jäi vielä. Huristimme ylös kuopasta El Altolle ja pysähdyimme nappaamaan paljon paikallisia kyytiin. Bussi tuli täpötäyteen ja lapset istuivat kaksi samalla penkillä tai aikuisten sylissä. Niine hyvinemme lähdimme varsinaisesti kohti Titicacajärveä. Alkumatka sujui torkkuessa, mutta tokenimme kun bussi tuli lauttaylitykseen. Poistuimme bussista ja menimme veneellä hintaan 1,5 boliviaanoa/nuppi yli. Bussi tuli perässä isolla littanalla lautalla. Eikä uponnut! Oisikin ollut aika vinhaa ensin todeta, et ensin meillä oli useampaan otteeseen hajoillut jeeppi, sitten bussinvaihto hajoamisen takia ja lopulta kamamme olisivat uponneet bussin mukana Titicacaan. Onneksi näin ei käynyt!

Busseilimme vielä 45 minuuttia pudottaen pois tien laidoille siellä täällä paikallisia. Copacabanaan saapuessamme napsimme kamamme bussista ja saimme heti pari majoitusvaihtoehdon tarjoaa kimppuumme. Lähdimme tsekkaamaan yhtä paikkaa, jota ei heti tullut vastaan, joten lähdimme meidät kadulta poimineen tyypin mukaan katsomaan 6 de agosto -nimistä hostallia. Hinta oli 20 bob/nuppi ja ovelta näkyi järvelle. Okrait, kaupat tuli.

Jätimme roinamme majapaikkaan ja lähdimme etsimään lounasta. Päädyimme hassun pienen ravintolan sisäpihalle ja popsimme aika basic lounaan 16 boliviaanon hintaan per naama, plus tietty juomat. Palvelu pelasi vauhdilla, seuraava ruoka saapui aina ennen kuin olimme syöneet edellisen loppuun. Ruoan jälkeen harhailimme hetken rannan tuntumassa ja valuimme turisti-infoon hakemaan kartan.

Kävelimme katedraalille, jonka alttarialue oli todella kultaan upotetun näköinen. Muuten kirkko oli selkeälinjainen ja yksinkertaisen värinen. Katedraalin edessä oli kiinnostukseni herättänyt kyltti: Capilla de velas, seurasimme kylttejä ja päädyimme aika skeeriin paikkaan. Ovella oli mummo kerjäämässä ja hänen takanaan näkyi pimeää käytävää. Astuimme urheasti ohi ja pimeän käytävän laidoilla oli lisää istuvia kerjääviä mummoja. Edempänä näkyi kynttilänvalon heikosti värjäämää likaseinäistä mustaa käytävää. Astuimme eteenpäin ja eteemme aukeni pitkä musta huone, jossa oli kolme pitkän mallista tasannetta keskellä. Näillä sekä oikealla seinustalla paloi siellä täällä kynttilöitä, osa ihan viimeisillään, toiset vasta sytyttettyinä. Takaseinällä oli Neitsyen patsas alttarilla ja sen edessä ilmeisesti rukoukseen hiljentyneitä ihmisiä ja asioita ihmetteleviä lapsia. Takaseinällä oli lisäksi lukemattomia metallisia kiitos laattoja toteutuneista ihmeistä kiittävin tekstein. Jostain kummaisasta syystä minulla oli mukanani kaksi kapeaa pientä valkoista kynttilää ja sattuman tähden sytytin toisen ja jätin sen oikealle seinustalle. Yleisesti aika jännittävä paikka..

Jatkoimme matkaa kulkien keskustan läpi ja nousimme läheiselle Cerro Calvariolle ihmettelemään näkymää kaupunkiin sekä paikalle johtavan kivetyn polun varrella sijaitsevia ristejä sekä huipulla sijaitsevia lisäristejä ja palavia kynttilöitä. Hengasimme huipulla odottaen varjojen pidentymistä ja bongasimme kolibrin. Opaskirjamme mainitsi, että kauppahallista olisi mahdollista saada apia, joten lähdimme alas ennen auringonlaskua tarkoituksenamme maistaa uudelleen tätä juomaa. Muutaman neuvon kysymisen jälkeen saimme höyryävän api-lasin eteemme ja päädyimme myös maistamaan buñueloja siirapin kanssa sekä juustopasteijaa. Palauduimme majapaikkaamme ja kokeilin suihkua. Vesi oli kylmää ja kun laitoin virtakytkimen on-asentoon sain sähköiskun vedensäätövimpstaakista. KÄÄK! Sähköisku ja vettä!! Eikö se ole hengenvaarallista? Lopulta selvitimme, että ilmeisesti vesi on aiheellista laittaa ensin päälle ja vasta sitten lämmitykseen virta ja tämän jälkeen on paras olla kajoamatta vedenvoimakkuuden säätöön. Huuh.. Ostimme liput huomiselle aamulle Isla del Solille eli läheiselle saarelle vievään paattiin ja myös bussiin Cuzcoon. Eli aktiivinen päivä tiedossa. Tänä iltana vielä roinien pakkaaminen ja tietty aikainen tutimaanmeno, että jaksaa huomenna haikata Isla del Solilla.

Seuraavan rajan yli: Peru 6.7.2010

Aamulla pompimme kamoimemme respaan jo varttia vaille kahdeksan ja jätimme roinat säilytykseen. Etsimme aamupalapaikan aivan rannan tuntumasta ja popsimme oikein maittavat aamupalat hintaan 20 bolivianoa/nuppi. Paatti starttasi 8.30 kohti Aurinkosaarta, jonne saavuimme pari tuntia myöhemmin. Istuimme nerokkaasti aurinkopuolella, jossa oli hieman paahtavaa. Hazorin maha oli ollut aamusta alkaen hieman sekaisin, mutta matka sujui ilman pahempia merisairauksia ja aamupalakin pysyi sisällä.

Isla del Solin pohjoispäässä vältimme paikallisen opastamista tyrkyttävän tyypin suurimman osan matkaajista jäädessä kuulemaan hänen selostustaan. Vähän aikaa toilailtuamme pikkukylässä osuimme lipputoimistoon ja pulitimme 10 boliviano per nuppi pääsystä inkaraunioille. Lähdimme tepastamaan kohti raunioita, jotka siis sijaitsivat ihan saaren pohjoisosassa. Matkaan kului noin 45 minuuttia täydessä auringonpaahteessa. Lykkäsimme aurinkorasvaa käsivarsiinkin kun porotus sai ne nopeasti näyttämään punoittavilta. Paikalliset inkarauniot olivat seremoniakivipöytä ja labyrintti jonne hieman melkein eksyimme.

Jatkoimme matkaa inkaraunioilta kohti saaren eteläpäätä vessapysähdyksen jälkeen. Vessaan pitävä nainen jutteli kanssani Hazin koittaessa rauhoitella edelleen kiertävää masuaan. Pian paikalle saapui vessanhuuhteluvettä roudaava mies, joka jutusteli naisen kanssa jotain. Kysyessäni sain kuulla että he puhuivat aymaraa. Whii, jännää! Nyt minun ei enää tarvitsisi hoitaa kommunikaatiota vaan Hazorin ilme-ele-jne. kommunikaatio pääsisi lopulta koetukselle. Ehkäpä pian vastaan tulisi joku espanjaa puhumaton..

Lähdimme tallustamaan hyvin hitaasti ylämäkeen (saaren ylimmät kohdat ovat parisataa metriä Titicacan pinnan yläpuolella) auringon porottaessa, mutta toisaalta paikoin kylmän tuulen puhallellessa. Matka taittui hitaahkosti ja aloimme pitää taukoja. Maisemat olivat vierailun arvoiset, joten taukoiluun sopivia paikkoja löytyi hyvin. Vaikkakin varjosta oli puutetta.. Hazorin masu tykkäsi pistää hänet kärsimään eikä edes vesi maittanut. Miä sitten hoidin matkalla yksipuolista neste- ja evästankkausta. Parin lisäpääsymaksuetapin jälkeen (á 5 bob) pääsimme juuri ennen lautan lähtöä saaren eteläpäähän. Jossa pikakävelimme kylän läpi ja inkarappusia alas rantaan, jossa oli superhieno vessa hintaan 2 bobia. Heh, oikeasti, nämä vessat ovat tärkeitä kun ainoa puskavessailu (ilman puskaa), joka reitillä tuli tehtyä päätyi kukkulan laitaan mistä näkyi monen kukkulan päähän kumpaankin suuntaan reittiä mitä tallasivat useat muutkin..

Jees, sitten huristelimme paatilla, joka lähti vain parikymmentä minuuttia myöhässä, takaisin Copacabanalle. Matkalla poikkesimme katsomaan Casas flotantes eli kelluvia taloja, joille olisi päässyt 2 bobin hintaan vierailemaan. Kukaan lähes täydessä paatissamme ei halunnut, joten matka jatkui. Yleisesti voi todeta, että vierailuaikaa saarella oli ihan liian vähän (lähdimme siis ensimmäisellä lautalla 8.30 ja tulimme viimeisellä 15.30) tai siis ajassa kyllä ehti tallata reitin läpi, mutta ei liiemmälti taukoilla. Kaikki olivat paatilla suht väsyneitä ja osa kunnolla auringon polttamia eli ajatukset olivat Copacabanan päässä..

Rantauduimme Copaan tuntia ennen bussille menoa, joten menimme samaan mestaan syömään kuin edellisenä päivänä. Palvelu olisi varmasti nopeaa. Hazorilla ei ollut ruokahalua ja masu oli edelleen sekaisin, joten miä pistelin poskeeni pastaa tomaattikastikkeella ja juustolla sekä sekapirtelön. Pompimme hakemaan roinat respasta ja veimme ne bussiin. Lähtöön oli aikaa vielä lähes puolu tuntia, joten menin kuluttamaan loppuja boliviaanokolikoitamme, joita ei enää rajalla voisi vaihtaa. Tuloksena oli paketti keksejä, yksi persikkapillimehu ja mandariini-appelsiini-sitruuna mehu. Hintaan 6,5 bob. Hmm, vaikuttaa olevan hintapäivä tänään..

Bussi lähti ja pian olimme Bolivian ja Perun rajalla. Bussissa saimme hyvät ohjeet rajalla toimimiseen. Istuimme etupenkissä, joten menimme ensimmäisinä saamaan Boliviasta poistumisleimat ja Peruun saapumisleimat. Perun puolella oli ilmainen ja siisti vessa, jossa ei ollut vessapaperia (siitä on puutetta monesti) eli ei tarvinnut kärsiä bussin vessasta. Lisäksi näin pimeässä ainoa Perusta huomaamamme asia oli, että tie oli päällystetty ja reunustettu ja keskiviiva merkitty heijastimilla todella hyvin (kuin paraskin kiitorata). Vaihdoimme rajalla loput bolivianomme perun soleihin. Jee, taas uusia rahoja.

Bussinvaihto oli tiedossa reilun tunnin päästä Punossa. Bussiasema oli aika sekaisa ja maksettuamme 1 solen asemankäyttömaksut ja saatuamme siitä todisteeksi lippuihimme tarrat, olimme hukassa siitä mistä bussimme lähtisi. Yhteistyöllä löytyi perille, sillä Hazor oli kuullut, että ovi seitsemän ja minä sitten kysyin missä mokoma on. Yö kuluikin sitten bussissa matkalla Cuscoon..

Lepo(?)päivä 7.7.2010

Saavuimme noin viideltä aamulla Cuscoon. Boliviassa kello on siis tuntia enemmän kuin Perussa eli saapumisemme aikaistui tämänkin takia. Punosta kesti aika tarkkaan kahdeksan tuntia körötellä Cuscoon ja bussissa oli kylmä. Nukkumisesta ei oikein tullut mitään, joten olimme aika töks. Varsinkin kun minunkin masuni päätti ruveta epäyhteistyökykyiseksi. Kun laskeuduimme bussista olisi ollut kivointa olla kippuralla, mutta rinkkaa piti roudata. Saimme asemalta majoituksenehdottajia kimppuumme ja päädyimme lähtemään Hostal Portaan, jonne maksoimme taksista etukäteen sovitut 5 solea. Perussa siis pitäisi sopia taksin hinta etukäteen kun autoissa ei ollut mittareita.

Rantauduimme toiseen kerrokseen huoneeseemme ennen kuutta aamulla ja seuraavan kerran poistuimme sieltä seuraavana aamuna yhdeksän jälkeen. Menin siis ihan epäkuntoon ja makasin vain sängyssä kipuisena. Hazor tuijotti telkkaria ja koitti juottaa minulle vettä tai mehua sen mukaan kumpi vain tekisi paremmin kauppansa. Katsoimme myös Saksa-Espanja jalkapallo-ottelun ja onnistuin torkahtamaan juuri ainoan maalin kohdalla. Whippee. Päivä kului hitaasti ja kärsimyksellisesti.

Cusco 8.7.2010

Aamulla olin jo paremmassa kunnossa ja popsittuamme aamupalan tynkää lähdimme tallustamaan kaupungille jätettyämme pyykit hostellin pesulaan pestäviksi. Erilaiselta se näytti kun Boliviassa, La Pazin kaupunkirakenne ei ollut yhtä tilava, vaikka täältäkin kapeita juuri yhden auton ja kahden kävelijän rinnan mentäviä katuja löytyi. Myöskään villapaita ja muita turistihittejä myyviä kojuja ei ollut samaan malliin. Cusco oli erilainen. Pääsimme keskusplazalle asti, jolloin minun oli pakko päästä istumaan, olo oli heikko kun energia taisi olla aika vajauksissa päivän paaston jäljiltä.

Lähdimme pian etsimään lounaspaikkaa vaikka kello ei ollut edes yhtätoista. Toisella pienellä plazalla istuessamme joku mies tuli kauppaamaan meille villapaitoja ja pipoja ja päädyimme lopulta moisia ostamaan ja miehen ollessa etsimässä meille vaihtorahaa plazan kaikki muut kaupustelijat iskivät kimppuumme. Pakenimme vaihtorahat saatuamme niin, että melkein unohdin hattuni penkille.

Ruokapaikkaa metsästettiin pitkään ja hartaasti vaikkei sentään kissoin ja koirin. Lopulta popsimme kiinalaisessa ravintolassa ihan kelvollista ruokaa kohtuulliseen hintaan. Sen jälkeen palauduimme hostellillemme siestaamaan ja katsomaan telkkaria. Iltapäivällä lähdimme Qorikanchaan eli ihan hostellin lähellä sijaitsevaan nähtävyyteen. Kyseessä oli siis paikka, jossa oli inkaraunioitten päälle pykätty dominikaaninen kirkko. Nykyään paikka näytti toimivan lähinnä museona.

Ihmettelimme historiatekstejä inkoista sekä katolisia maalauksia Jeesuksesta, Mariasta ja arkkienkeleistä sekä ties mistä pyhimyksistä. Yläkerrassa oli nykytaidetta ja joukossa pari ihan mielenkiintoista teosta. Alakerrassa jatkui paikan historiaan liittyvä näyttely, mutta mistään ei saanut ottaa kuvia, salamalla tahi ilman. Qorikanchan jälkeen kävimme konditoriassa ja kaupassa ostamassa iltapalaa.

Illalla kävimme vielä hostellin koneilla netissä ja lähdimme tsekkaamaan keskusaukion pimeän aikaan. Eipä kummempaa siellä. Kurkkasimme myös paikallista turistimarkkinatarjontaa ihan vertailun vuoksi suhteessa aikaisempaan. Ehkä täällä olisi myynnissä jotain, mitä ei vielä ollut tullut vastaan..

Kimppataksilla syvemmälle vuorille 9.7.2010 Cuzco - Aquas Calientes

Lähdimme aamulla yhdeksän jälkeen hostellilta ja maksoimme koko setin mennessämme. Kävimme automaatilla ja kävelimme kohti kimppataksien ja pikkubussien lähtöpaikkaa. Ennen kuin ehdimme ihmetellä mistä kyytiä kannattaisi etsiä joku kysyi olemmeko menossa Ollantaytamboon. Sinnehän me, lähdimme hänen mukaansa ja päädyimme kahden muun tyypin ja tämän kuskin kanssa farmariautoon, joka heti suuntasi kulkunsa kohti Ollantaa. Autokyyti oli skeeri. Kuski ajoi kahdeksaakymppiä riippumatta nopeusrajoituksesta ja hiljensi vain hidastetöyssyissä. Suoralla mittari näytti 120 km/h ja kun toinen taksi yritti ohi niin kuskimme vain painoi kaasua. Lopulta alle 1,5 tunnin matkan aikana ohitsemme meni kolme autoa hyvin hasardisti. Pari mutkassa jossa ei voinut nähdä oliko vastaantulijoita. HULLUJA! Olin iloinen ettei kuskimme ollut sentään se kaikkein sekoin. Kun lopulta ajoimme Ollantaytambon kylään kuski teki ristinmerkin.

Kimppataksi jätti meidät juna-aseman nurkalle, ja menimme Peru Railin luukulle ostamaan lippuja todettuamme että Inca Rail pyytää tasaista 50 dollaria/suunta. PeruRail ei juuri halvempi ollut mutta eipä ollut muitakaan vaihtoehtoja. Ostimme reilulla 40 dollarilla menomatkan samalle iltapäivälle Vistadome-junaan. Paluun saimme sunnuntaiaamuksi halvimpaan backpacker-junaan.

Junan lähtöön oli reilusti aikaa joten lähdimme etsimään lounasta ja tutustumaan Ollantan kylään. Rinkat sai jättää Perurailin reppusäilytykseen ilmaiseksi, koska meillä oli peruraililta ostetut junaliput. Kävelimme kylän keskusaukiolle, jonka laidalta löytyi muutamia ruokapaikkoja. Menujen kyselyjen ja tutkailun jälkeen päädyimme yhteen pieneen ravintolaan lounaalle. Hinta taisi pienen tinkaamisen jälkeen tippua 12 soleen. Ravintolassa oli pieni ja söpö kissa, joka viihdytti meitä ruokailun lomassa.

Mahat tupaten täynnä vaapuimme pitkin ja poikin Ollantan inkatyylisiä kapeita katuja. Kuikuilimme vuoria ja Ollantan vieressä olevaa vanhaa inkalinnoitusta. Poikkesimme myös paikallisella torilla. Hazorin jätskihammasta alkoi kolottaa ja päädyimme takaisin keskusaukiolle ja sieltä löytyi pienestä kaupasta jäätelöä. Ostimme samasta paikasta myös kaksi alumiinista juomapulloa, koska lonely planet varoitti, että machu picchulle ei saisi viedä vettä muovisissa kertakäyttövesipulloissa. Hope tahtoi jätskin sijaan hedelmämehua jota pysähdyimme tilaamaan juna-aseman suunnalla olevasta wifiä tarjonneesta kahvilasta. Hope nautiskeli mehua ja kirjoitti kortteja samalla kun Hazor nörttäsi.

Junalaiturille piti mennä jo puoli tuntia ennen junan lähtöaikaa. Liput ja henkilöllisyys tarkistettiin junan ovella. Vistadome-junassa ei ole hyllyjä matkatavaroille mutta oven vierestä löytyy vähän tilaa pakaaseille. Onneksi rinkkamatkaajia ei ollut juuri muita kuin me kaksi joten roinille riitti tilaa. Meillä oli kummallekkin varattuna ikkunapaikat mutta istuimme silti vierekkäin koska Hazorin viereen buukattu kiltti täti suostui vaihtamaan paikkaa. Juna lähti hitaasti matkaan. Koko reitti kulki syyvässä jokilaaksossa jonka kummallakin puolella kohosi korkeita ja jyrkkiä vuoria. Välillä näkyi lumihuippuja ja välillä vuoren seinämä oli aivan junassa kiinni. Koko ajan matka eteni alaspäin joten myös kasvillisuus ehti muuttua parin tunnin ja 40km matkan aikana enemmän ja enemmän viidakkomaisemmaksi. Vistadomejunailun hintaan kuului myös välipala, joka tällä kertaa oli vihannesalaatti ja marenkisitruunatorttu. Myös juomista oli tarjolla.

Pimeä ehti tulla juuri ennen Aguas Calientesiin saapumista. Aseman ulkopuolella odotti perinteinen majapaikka- ja tourikauppiaiden ryysis. Kävelimme näistä tuimasti ohi sekä käsityömarkkina-alueen läpi suoraan kylän keskustaa kohti. Etsiydyimme keskusaukiolle ja sen kulmalta löytyi paikka jossa myytiin lippuja Machu Picchulle. Hope sai lippunsa opiskelijahintaan ja Hazor joutui kärsimään täydet 126 solia. Liput taskuissamme lähdimme marssimaan jo kohti Machu Picchua. Suunnittelimme majoittuvamme paikallisella leirintäalueella teltassa ja leirintäalue sijaitsi vähän matkaa kylän ulkopuolella ja valmiiksi Machu Picchun suunnalla. Pilkkopimeässä otsalamppujen avittamina talsimme hiekkatietä pitkin alamäkeen ja kuuntelimme vieressä jylisevän joen ääntä. Aina välillä vastaan keikkui yksinäinen lamppu, kun joku paikallinen oli ehkäpä palaamassa töistä tai viime hetken retkeilijän Machu Picchulta.

Kilometrin talsinnan jälkeen tien vasemmasta laidasta löytyi portti, jonka päällä luki "Camping". Vähän valoakin pilkotti kauempaa. Marssimme sisään ja löysimme yksittäisen huoltorakennuksen jossa oli wc-tilat ja nurmikentällä oli myös yksi teltta asujineen. Hazor kysyi telttaväeltä, onko täällä mitään receptionia mutta kuulemma ei ollut. Olivat olleet paikalla jo puolesta päivästä eikä ketään ollut näkynyt. Pistimme sitten mekin telttamme pystyyn, kokkasimme hieman pastaa iltapalaksi ja siirryimme yöpuulle.

Utuisa Machu Picchu 10.7.2010

Heräsimme aika tarkkaan 4.15 kun telttamme ulkopuolelle tuli pari tyyppiä kyselemään maksua leirintäalueella olosta. Olin aika pitkälle hereillä kun kurkku oli sen verran kipuinen, että nukkuminen ei oikein skulannut. Kaivoin 15 solia heille ja sitten aloinkin väsätä puuroa. Tietä pitkin pimeässä näkyi vaeltavan valoketju Machu Picchun suuntaan. Popsimme puurot ja lähdimme viiden aikaan otsalamppujen valossa tarpomaan samaan suuntaan. Noin satametriä käveltyämme tulimme sillalle, jossa meitä pyydettiin näyttämään lippumme. Sillan jälkeen autotie lähti vasemmalle ja me kivistä portaikkopolkua oikealle ja hieman jyrkemmin kohti kukkulaa.

Autotiellä huipulle on pituutta 8 kilometriä ja kävelyreitillä oli tietojemme mukaan kaksi. Moneen otteeseen tulimme autotielle ja sen ylitettyämme piti löytää mistä kohtaa portaikko jatkui. Missattuamme ensimmäisen tällaisen ja tallustettuamme yhden serpentiinimutkan autotietä homma alkoi toimia. Päivä sadasti hyvin pilvisenä tallauksemme aikana ja huipulle saavuimme hieman ennen kuutta, jolloin ensimmäiset hordes of touristit olivat busseillaan sinne tulleet ja asettuneet nätisti piiiitkään jonoon. Sinne vain jatkoksi ihmettelemään kauanko tässä menisi. Paikka aukesi kuudelta ja sen jälkeen jono lähti vauhdikkaasti soljumaan ja vaelsimme muun massan mukana sisään.

Eteen tuli valinta: oikea vai vasen, lähdimme vasemmalle koska se vei ylämäkeen ja halusimme päästä ennen päivän kuumuutta mahdollisimman ylös. Sattuman kaupalla päädyimme oikeaan suuntaan menemään juuri sinne minne halusimmekin eli Machu Picchu vuoren huipulle. Eteen tuli tönö jossa oli nimikirja, johon kirjaisimme nimemme, kansallisuutemme, ikämme ja kellonajan. Tyhjiksi jäivät paluuaika ja nimikirjoitus. Matka taittui alkuun vauhdikkaammin ja huippua kohti polun vielä jyrketessä yhä hitaammin. Maisemat eivät matkaa alkuun hidastaneet sillä kaikki oli pilvisumussa. Välillä vuorenhuippuja pilkahteli esiin ja aurinkokin nousi laiskasti ylemmäs.

Pääsimme vuoren laelle parin tunnin päästä pääportilta sisääntultuamme. Huipulla oli hassu seinätön maja, jossa oli vähän penkkiä sekä lippu. Maisemat olivat pilvessä, mutta siellä hengailtuamme kolmen muun kanssa tovin jos toisen alkoi pilvimassa seljeteä ja ensin pääsimme ihmettelemään jokilaaksoa ja myöhemmin myös toista laaksoa ja Machu Picchua. Vilpoista oli ennen kuin aurinko alkoi paistaa ja napsimme omenat ja vähän muuta evästä, vaikka pääsyliput kielsivät ruoan syömisen "monumentin" alueella. Kun paikalle alkoi törmätä lisää porukkaa lähdimme hiljalleen laskeutumaan ihaillen nyt pilvien seasta paljastuneita maisemia. Vuoret ovat todella jylhiä ja "dramaattisia" verrattuna Etelä-Boliviaan. Lisäksi kun olemme paljon lähempänä päiväntasaajaa, täällä kasvoi jo viidakkomaista metsää rinteillä ja laaksoissa, viidakkoveitsi olisi välttämätön jos sieltä koittaisi jonnekin edetä.

Laskeuduttuamme takaisin Machu Picchun tasalle kiersimme raunioita ja söimme tikkaria sekä koitimme ottaa laamoista/alpakoista kuvia. Raunioilla tallasi suht paljon porukkaa, monet oppaan kera, joten kuljimme suurpiirteisen ympyrän ja istuskelimme parissa paikassa lepuuttamassa nousemisesta ja laskeutumisesta uuvahtaneita jalkoja. Puoli yhden jälkeen lähdimme taas jalkapatikassa laskeutumaan takaisin kohti leirintäaluetta. Matkalla alkoi sataa, mutta polkua reunustava kasvillisuus suojasi meitä hyvin kastumasta. Totesimme teltan märäksi päästyämme perille. Minun mennessäni uittamaan jalkojani viileässä jokivedessä, joku henkilökuntaan kuuluva haki Hazorilta kuittauksen paikallaolostamme vihkoon.

Aloimme pakata kamojamme ja kuivata telttaa kun joku puutarhalla töissä oleva tyyppi istahti juttelemaan kanssani. Eli Hazor sitten paketoi roinia ja minä jutustelin niitä näitä banaanipuista ja papukaijoista. Vielä ennen kuin olimme ihan lähtövalmiita paikalle saapui toinen poppoo, jotka kyselivät meiltä alueen käytänteistä sekä Machu Picchusta. Saimme kuulla, että he olivat kävelleen Maria Theresa -kylän suunnalla olevan vesivoimalan luota, jonne olivat päässeet viiden solen hintaan. Eli kätevä kiertotie välttää kallis junailu Cuscon suunnasta..

Lähdimme käpyttämään kaikkine painavine roininemme ylämäkeen kohti Aguas Calientesiä ja noin puolen tunnin päästä saavuimme perille ja menimme Hostel Los Caminantesiin. Menossa oli juuri viimeinen vartti Saksa-Uruguay jalkapallopelistä ja tilanne oli 2-2. Siinä neuvotellessamme huoneesta Saksa teki maalin ja ilmeisesti voitti pronssia. Lähdimme etsimään nälkäisinä ruokaa turistirysä Aguas Calientesista (suurin osa kylästä tuntui olevan rakennettu turismia silmällä pitäen ja matkaoppaammekin varoitteli paikan olevan todellinen turismimekka). Saimme lounastarjouksen 20 solella, mutta jatkoimme etsimistä. Keskusaukiolla päätimme tsekata paikkojen hinnat ennen jatkamista kauemmas, josta pitäisi löytyä 15 solen hintaan lounasta. Kolmen ravintolan sisäänheittäjät alkoivat kilpailla meistä ja Hazor nauraa räkätti ja napsi kuvia minun ollessani vähän kauhuissani siitä, että minne tässä nyt voisi mennä.

Lopulta menimme ekaan paikkaan sen pohjalta, että heillä oli erillinen kasvisruokamenu. Ruoka oli ihan jees, paremmasta päästä lounassettejä mitä olemme täällä saaneet eteemme. Hinnan kanssa oli säätöä kun saimme aluksi laskun normaalilla hinnalla. Lisäksi verot eivät sisältyneet hintaan.. Whippee. Saatuamme masut täyteen päädyimme kauppahalliin ostamaan erilaisia hedelmiä ja mangomehua. Sitten hostelliin kuumaan(!) suihkuun ja selvittelemään jatkosuunnitelmia eli siis minne täältä suuntaisimme. Junaliput ovat toki Ollantaytamboon ja sieltä bussilla tai kimppataksilla Cuscoon, mutta entä sitten?

Matkustusrysays Aguas Calientes-Ollantaytambo-Cusco-Lima 11.7.2010

Heräsimme aamulla ajoissa, jotta ehdimme 9.22 junaan. Lipun mukaan paikalla piti olla jo 8.52, mutta tietenkään silloin sisään päässyt. Paikallisia kyllä kuljeskeli laiturilla kohti heille varattuja vaunuja, mutta meidät pidettiin tarkasti asemarakennuksessa kunnes lopulta lippumme katsottiin ja saimme lastautua Backpackers-luokan junaan. Tällä kertaa matkalla ei ollut mitään tarjolla ja samaan vaunuun osui reissun eka känniläinen, joka iloisesti mölysi kanssamatkustajien iloksi jutellen ties mistä. Taisi olla chileläinen.

Juna puksutti yli kaksi tuntia 40 kilometrin matkaa eli kilometrinopeus ei varsinaisesti päätä huimannut. Humalainen nukahti jossain vaiheessa ja saimme vähän torkuttua matkalla. Ollantaytambossa pakkauduimme tällä kertaa combiin eli kahdeksan matkustajan mentävään kimppataksiin. Tämänkertainen kuski taittoi 1,5 tunnin matkan tunnissa ja kymmenessä minuutissa. Huuh. Onneksi matka ei ollut ihan yhtä skeeri tähän suuntaan kun nousimme ylämäkeen pelottavimmat pätkät. Kuski heitti meidät Cuscossa vielä bussiterminaalille.

Bussifirmojen luukkuja oli tuttuun tapaan tulvimalla ja kaikilla erilaisia kohteita ja kalustoja sekä tietenkin hintoja. Ostimme pitkän kyselysession jälkeen Tepsa-nimiseltä firmalta 90 solella/nuppi bussimatkan Cuscosta Limaan. Bussi lähtisi viideltä, joten meillä oli hyvin aikaa lähteä etsimään lounasta. Kävelimme hitaasti ruokapaikkaa etsien, hitaus siis lähinnä johtuen siitä, että pohkeeni olivat totaalisen jumissa Machu Picchulle kapuamisen ja laskeutumisen johdosta. Varsinaista ontumista. Kaikki paikat myivät kanaa tai muuta liharuokaa, joten semikasvissyönti rajoitti ruokapaikan löytämistä aika kiitettävästi.

Päädyimme syömään paikalliseen lounaspuljuun hintaan 5 solea per pää eli halvinta lounasta tähän mennessä. Siihen sisältyi alkuruoaksi kanakeitto, jonka skippasin ja jonka kanan Hazor luokitteli pahviksi. Pääruoan sai valita ja listassa oli yksi kalavaihtoehto eli sillä mentiin. Ruoan kaveriksi sai vielä paria erilaista paikallista juomaa, jotka eivät minuun oikein uponneet. Nirsoa menoa. Hazor sentään suhtautui kumpaankin neutraalisti.

Nappasimme paluumatkalla kaupasta bussieväitä parinkymmenen tunnin matkaa varten. Sitten lastauduimme bussiin, jonne säilytykseen jättämämme tavarat ihan "itsenäisesti" siirtyivät. Meidän henkilöllisyytemme tsekattiin passeista, otettiin sormenjäljet, sohlittiin metallinpaljastimella ja kuvattiin videokameralla, kaikki tämä ilmeisesti turvallisuuden tähden.

Bussissa saimme snackseja ja katselimme pari leffaa, jotka olivat englanniksi tekstitettyjä ja espanjaksi dubattuja. Tämän jälkeen yö sujuikin siis nukkumista yrittäen, mutta tie oli yhtä serpentiiniä ja korkeus väheni koko ajan ts. korvat menivät lukkoon. Bussin penkit olivat kuitenkin oikein mukavat, vaikka Hazor itsepäisesti kieltäytyikin pitämästä sitä luvattuna cama-mallin bussina, sillä Argentiinassa camaluokassa ei penkkejä voisi olla kuin kolme vierekkäin ja tässä oli tyypilliset neljä eli kaksi ja kaksi käytävän kummallakin puolella.

Matka jatkuu Lima - Huaraz 12.7.2010

Aamulla bussimme pysähtyi ravintolaan aamupalalle, johon suurimmalla osalla kuului kuuma juoma, papaijamehua, sämpylä sekä riisiä ja kanaa kastikkeella. Kasvisvaihtoehtokin oli olemassa, mutta sen pyytämisestä huolimatta jäin ilman. Pysähtymiseen oli varattu puoli tuntia ja tarjoilijat tuntuivat järjestelmällisesti unohtavan tilaukseni kävellessään aamupalasalin päästä toiseen. Lopulta annokseni valmistui kun olimme nousemassa bussiin, tarjoilija kysyi haluanko sen mukaan, mutta tuli pian kertomaan ettei se olisi mahdollista ja lykkäsi minulle paketin voileipäkeksejä ja pillimehun. Whippee..

Saavuimme Limaan Tepsan terminaaliin. Olin järkyttynyt matkalla kun Hazor oli matkaoppaan lukemisesta viisastuneena kertonut, ettei Limassa olisi keskusbussiterminaalia vaan kaikki firmat operoisivat omista terminaaleistaan.. Mielenkiintoinen ratkaisu. Lähdimme etsimään Movil Toursin tai Cruz del Surin puljua, jotta voisimme ostaa jatkoliput Huaraziin. Saimme kuulla, että Cial-nimisen firman pulju olisi lähellä ja että heillä olisi vuoroja kyseiseen paikkaan. Saimmekin liput hintaan 50 solia/nuppi emmekä yksinkertaisesti jaksaneet lähteä parin kilsan päähän seuraavaan puljuun etsimään kilpailevaa tarjousta.

Painuimme lounaalle paikalliseen lounasmenu-kuppilaan ja popsimme ihan kelvollista ruokaa hintaan 7 solia per naama. Lounaaseen kuului mitäs muuta kuin kellertävää juomaa taas. Yöks. Onneksi ei tarvitse ruveta lounasruokaloiden suurkuluttajaksi Perussa, tuo möhnä ei vaan mitenkään vastaa käsitystäni ruokajuomasta. Jatkoimme kuppilasta Limaan tutustumista kävelemällä keskustan suuntaan. Tai ainakin mutu-keskustan. Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen oikaisimme kurssimme ja lopulta hitaan pohjejökkisen ja flunssaisen (olin kipeä) taivalluksen jälkeen lähestyimme keskusta-aluetta ja bongasimme soitettavan suihkulähteen. Ohikulkivat pystyivät siis painelemaan nappeja jaloillaan ja suihkulähde tuotti erilaisia suihkua riippuen painetusta napista. Jännää.

Jatkoimme kävelykatua pitkin keskusaukiolle. Ostimme manjar churron, joka oli siis lämmin makealla möhnällä täytetty pitkulamunkki. Tosi namia. Pikaisesti kurkkasimme katedraalin pikkuosioon, jossa oli menossa messu. Olimme väsähtäneitä bussiyön jäljiltä ja vaelsimme vielä kauppahalliin ostamaan hedelmiä sun muuta evääksi. Hämärä alkoi laskeutua ja olimme Liman Chinatownin syövereissä maanantairuuhkassa. Ihmisiä riitti ja riitti. Kävelimme kohti bussiterminaaliamme, mutta myyntikojut ja ruuhka vain jatkuivat ja jatkuivat. Lopulta olimme suht pimeillä kujilla, jossa kuitenkin vielä riitti porukkaa. Olimme alun perin suunnitelleet ottavamme taksin keskustasta bussille, mutta kadut olivat niin ruuhkaiset ettei se tuntunut hyvältä idealta.

Kun lopulta ruuhka alkoi hellittää peräämme alkoi huudella yhden bussifirman vartija, joka sanoi ettei meidän kannattaisi jatkaa kyseistä katua eteenpäin. Alue olisi vaarallista ja erityisesti reppuselkäisinä houkuttaisimme ryöstäjiä. Hän nappasi meille taksikuskin ja 10 solin diilillä hyppäsimme hänen kyytiinsä. Totta puhuen tässä vaiheessa kipuilevat jalkani olivat ihan iloiset autokyydistä eikä Hazorkaan turhia valittanut. Taksikuski sai meidät pienen odottelun jälkeen yhden vilkkaan pääväylän yli. Vaikutti siltä, että ainoa tapa selviä Liman liikenteessä oli olla röyhkeä.

Odotimme bussiterminaalilla vielä pari tuntia jatsia pelaten ja teetä hörppien sekä flunssasta kärsien. Flunssa siis oli vain minulla, mutta luultavasti Haz-ressu sai kärsiä siitä lähes yhtä paljon.. Lastauduimme bussiin, joka siis oli Cialin, huolimatta siitä, että kaikki paikalliset olivat kysyneet meiltä miksi menimme Cialilla emmekä Movil Toursilla, joka olisi ollut se suositeltava firma välille Lima-Huaraz. Lisäksi yöbussit olivat epäsuositeltavia. Tälle välille ei vaan pahemmin vaihtoehtoja ollut.

Huaraz 13.7.2010

Saavuimme aamulla auringonnousun jälkeen Huaraziin eli hyvin paljon luvattu kello neljää myöhemmin. Tämä nyt ei sinänsä haitannut, sillä majoituksen etsiminen keskellä yötä ei olisi ollut suurinta herkkua. Lähdimme yhden majoituksen tarjoajan mukaan saatuamme rinkkamme bussifirman purkutiskiltä. Hän lastasi meidät taksiin ja ajoimme La Cabaña -nimiselle hostellille, jonne päädyimmekin jäämään. Majoitustyyppi jutteli koko matkan erilaisista trekkausvaihtoehdoista ja kun olimme jäämässä hostelliin hän kysyi milloin voisi tulla takaisin selvittämään meille parhaan vaihtoehdon (olin vedonnut tässä kohtaa, että minun pitäisi neuvotella Hazorin kanssa siitä mitä teemme). Kysyin häneltä hintaa ja se olisi ollut 80 dollaria/nuppi/päivä, johon totesin ettemme maksa moista, heihei.

Meillä oli siis suunnitelmissa lähteä ihan omin nokkinemme ihmettelemään trekkauspaanoja ja oppaat ja kokkaushenkilöt ja aasinajajat olisivat suuressa määrin järkyttäneet käsitystämme vaeltamisesta. Olisihan se voinut olla kokemus ja leikin ajatuksella kuormalaamasta, mutta jouduin hautaamaan sen kun sain kuulla, ettei laamaa saisi mukaan ilman laamanajajaa.. Laaman palautus lähtöpisteeseen ei kuulemma onnistuisi julkisin kulkuvälinein :(.

Kävimme ostamassa marketista täydennystä trekkauseväisiimme ja sen jälkeen käpyttelimme kaupungilla etsimässä maastokarttoja, mutta paikka tuntui hyytyneen täysin siestan aikaan, joten painuimme hostellille lepäilemään. Matkalla törmäsimme yhden seikkailumatkatoimiston (joita keskusta pursusi) väkeen, jotka esittelivät meille karttojaan ja samalla koittivat kaupata omia retkiään. Päädyimme ostamaan heiltä suunnistuksellisesti suhteellisen hyödyttömän yleiskartan alueesta.

Siestan jälkeen kävimme ostamassa 65 solen arvoiset Huascaranin kansallispuiston pääsymaksut, jotka olisivat voimassa kuukauden ajan. Nämä siis vaadittiin, jos halusi viettää yön puistossa. Päiväpääsymaksu oli 5 solea per nuppi. Ostimme myös saksalaista tekoa olevan topografisen kartan 1:100 000 mittakaavalla. Ulkoutumisen lopuksi istahdimme Café Turmanyé -nimiseen kahvilaan ja nautimme tosi namit lämpimät kolmioleivät ja tuoretta hedelmämehua sekä jälkkäriksi kärsimyshedelmäkakkua ja sitruunamarenkitorttua. Nam.

Nenuressuni ei tykännyt lopettaa vuotamista, mutta reissumme hyvin oleelliseksi tekijäksi muodostuneet vessapaperirullat toimivat pelastavina enkeleinä. Olimme onneksi oppineet sitten Cuscon ja tämän kertaisessa paperissa ei ollut aloe veraa hajusteena.. Pakkasimme illalla vielä trekkausroinat rinkkoihin ja ylimääräiset erilleen.

Vaellus alkaa Olleros 14.7.2010

Aamulla heräsimme seitsemän maissa ja jätimme ylimääräiset roinat hostelliin säilytykseen. Tallustimme kohti hostellin pitäjän neuvomaa katua, josta lähtisivät microt oli jonkinmoiset minibussit, joita paikalliset paljon käyttävät. Ostimme matkalla leipää ja kysyttyämme parilta henkilöltä löytyi oikea microkin. Se oli jo lähes täynnä ja rinkkamme lastattiin katolle ja nousimme kyytiin. Kyydissä oli jo kuusi paikallista ja meitä tervehtivät yllättyneet "gringitos"-huudahdukset. Meitä hieman tentattiin ja samalla saimme kuulla, että kyyti menisi ihan kohteeseemme asti eikä suinkaan vain tienristeykseen asti kuten isommat bussit. Matka maksoi huimat 2 solea per naama, joten päivän kulut pysyivät hyvin kurissa.

Useampi paikallisista jäi kanssamme Ollerokseen ja yksi täti opasti meidät vaellusreitin alkuun kun hänellä sattui olemaan sama matka omaan kotiinsa. Reitti kulki aluksi kylän ja peltojen ja asutun alueen ja lojuvien koirien ohi. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta tallatessamme märkää tietä. Ilmeisesti aamulla oli sadellut, sillä paikoin tie muistutti enemmän pientä kirkasvetistä matalaa ja hyvin kivistä puroa. Ensimmäinen reittikyltti tuli vastaan pian asutuksen harvennuttua. Lähdimme siis luottavaisin mielin merkin suuntaan ja pian törmäsimme vielä toiseen, mutta siihen ne sitten loppuivatkin.

Sompasimme kartan kanssa polkujen väliä ja lopulta lähdimme nousemaan rinnettä ilman polkua tavoitteenamme päästä ylempänä kulkevalle tielle. Olleros sijaitsi n. 3450 metrissä merenpinnan yläpuolella ja ensimmäinen päivä oli tasaista nousua kohti 4080 metrin korkeudessa sijaitsevaan yöpaikkaan. Sade yllätti meidät lounasajan alulla ja tallustimme sitten sadevaatteet päällä toivoen selkeytymistä. Sade heikkenikin ja pysähdyimme tuulensuojaan pienen syvän uoman itselleen kaivertaneen puron viereen kokkaamaan aina luotettavaa pirkkapastaa. Matka jatkui hieman pirteämmin vaikka flunssa edelleen vaivasi sekä tietysti Machu Picchulle nousulta ja laskulta hankittu pohjejökki, joka tosin ei enää tuntunut niin pahalta myös jäykkäpohjaisten vaelluskenkien auttaessa asiaa.

Sade yltyi uudelleen lounaan jälkeen ja kun vastaan tuli jonkinmoinen suurehko eläinsuoja jäimme sinne pitämään sadetta. Aika vierähti yli tunti kökkiessämme laamanpapanoiden keskellä ja tiiraillessamme mäkeen meitä paenneita kolmea vikunjaa, jotka pian hävisivät lähikukkulan taakse jättäen meidät yksin harmauteen. Eläinsuojan vieressä oli pari jonkin sortin paksusta heinästä rakennettua majaa, joissa ilmeisesti karjapaimenet majailisivat tiettyihin aikoihin vuodesta. Nyt alueella ei näkynyt ristinsielua.

Sade hellitti hieman ja lähdimme jatkamaan viiden maissa matkaa sillä päivänvalo valui vauhdikkaasti hukkaan ja kuuden jälkeen tulisi pimeä. Ylitimme hyvin järkyttävän piikkilanka-aidan pujottautuen sen väleistä (porttisysteemi ei oikein toiminut, se meinasi lähinnä sitä, että yksi tolppa piti nostaa kuopastaan ja kaataa sivuttain, mikä ei kuitenkaan suuremmalti auttanut aidan läpi kulkemista). Saavuimme yöpaikkaan, jota merkkasi kolmas näkemämme reittimerkki. Paikkaa täplittivät liukumiinat ja alpakan papanat, mutta löysimme teltallemme tilaa. Olimme alueen ainoat käyttäjät, mutta viereisellä kukkulalla oli pari majaa, joista nousi savua. Rinnettä laidunsi myös lammaslauma ja kanoja käyskenteli pihalla sekä muutama koira. Telttamme vieressä laidunsi ilmeisesti tolppaan kiinnitetty alpakka.

Majan asukkaat neuvoivat meille mistä saisimme juomavettä kulkiessamme puroa ylävirtaan hieman virtaavamman paikan toivossa. Ilta pimeni nopeasti ja sulkeuduimme telttaan kokkaamaan argentiinalaista pussikurpitsakeittoa pastalla terästettynä. Taivas selkeni hiljalleen ja pääsimme ihailemaan väärinpäin keikkuvaa kuunsirppiä ja upean selvää tähtitaivasta ja sitä halkovaa linnunrataa. Uni maittoi myös mukavasti ylämäkikävelyn jälkeen.

Solan ylitys 15.7.2010

Heräsimme kellon soidessa 5.30, mutta pimeys ei kannustanut nousemaan. Puoli seitsemän aikaan lopulta kurkistimme valkenevaa aamua ja totesimme teltan olevan täysin valkokuorrutteessa. Tähtikirkas yö taisi olla kylmä. Tyhjensimme teltan ja ravistelimme päälliteltasta pahimmat kuurat pois ja levittelimme sen auringon kuivatettavaksi. Kokkasimme aamupuuroa auringon hiljalleen kivutessa ylemmäs ja valaistessa lehmien ja hevosten laiduntamaa laaksoa. Kaverialpakkamme nousi heinäpuskien suojasta yöpaikastaan ja jatkoi laiduntamista. Lähikukkulalla olevat majat höyrysivät kuin parhaatkin soppatykit pakkasella.

Pääsimme jatkamaan matkaa kahdeksan jälkeen pakattuamme jo suht kuivahtaneen teltan. Reitti hävisi nopeasti ja sumplimme kartan avulla märän laakson läpi kenkien napsiessa vettä sieltä täältä. Pienistä kartallisista epätarkkuuksista ja luentokämmeistä riippumatta löysimme reitille oikeaan solaan ja lopulta oikealle paanalle. Nousua riitti, sillä päivän ohjlemassa oli ylittää 4700 metrin korkeudessa vuorten välistä kulkeva Punta Yanashallash -sola.

Vastaan tuli aasinajaja viiden aasin kanssa. Hän esitteli meille lisenssiään, jonka vanhenemispäivä oli viime vuonna. Mutta mitä pienistä. Jäimme aasinajajan kohtaamisen jälkeen pienelle ylängölle puron rantaan kokkaamaan lounasta. Eka keitto paloi pohjaan ja maistui tosi pahalle. Onneksi meillä oli vararuokaa, joten teimme toisen keiton. Sitä keitellessämme paikalle tuli ketsuainkkarinainen, joka pyysi meiltä karkkia ja istui toiselle puroa. Sekoittelin keittoa, jotan Hazor kaivoi karkkipussimme esiin ja heitti sen naiselle, joka pisti sen plakkariin kokonaisuudessaan. Whaat, menetimme karkkimme!

Pian paikalle tuli toinen nainen ja useampi koira. Siinä he istuivat katsomassa kokkaustamme. Toinenkin nainen pyysi karkkia ja sitten he selittivät, että olivat täällä odottamassa, että heidän perheensä toisivat heille ruokaa, mutta ketään ei ollut kuulunut. Järkyttävää, naisparat olivat nälässä! Kävimme ruokamme läpi ja annoimme heille lähes täyden pastapussin, jonka karkkia ja keksejä pyytävät naiset ottivat vastaan. Tarjosimme heille myös ruoanjämiämme, mutta ne eivät kelvanneet. Eivät ne niin nälkäisiä tainneet ollakaan..

Lähdimme jatkamaan matkaa ja pistimme aurinkovoidetta, sillä iho jo vähän punoitti. Pitkällisen ylämäkitaipalen jälkeen saavuimme pari tuntia myöhemmin siinä kello kolmen aikaan solan korkeimpaan kohtaan. Reitin vasemmalla puolella kohosivat lumihuippuiset jylhät vuoret ja oikealla puolella vuortenrinteet olivat kuin kammalla vedetyt. Solan huipulta aukeava laakso oli komea. Huipulla myös tuuli paljon, joten laskeuduimme hieman alemmas syömään huiputusappelsiinimme sekä puolet päivän suklaakeksiannoksesta.

Laskeutuminen kävi vauhdikkaasti muinaista (ennen inkojen aikaa rakennettua) tietä myöten. Olimme hieman huolissamme siitä, että ehtisimmekö seuraavaan yöpaikkaan jäljellä olevana valoisana aikana. Laskeuduimme taukojen kera 1,5 tuntia ja siinähän lammaslauman ja lehmäväijytyksen selvitettyämme olimme viidennen reittikyltin eli toisen yöpaikan kohdalla. Laitoimme kovassa tuulessa teltan pystyyn ja kittasimme nestettä, sillä kumpikin olimme nestehukkautuneita. Kokkasimme myös iltaruoan ennen kuin kävimme unille. Haikkaamaan Cordillera Blancalle

Rinkan hukuksiminen 16.7.2010

Nukuimme hyvin levottomasti ja jossain vaiheessa aloin epäillä, että ulkoteltan ovi olisi auki, sillä tuuli sai telttakankaan kohisemaan hyvin kovaa. Jätkytyin avatessani sisäteltan oven ja kurkatessani ulos. Kiila oli ilmeisesti irti sillä koko puoleiseni absidi hulmusi tuulessa. Lisäjärkytystä toi se, että rinkkaani ei näkynyt missään. Informoin Hazoria tästä pienestä kuriositeetistä. Tiirasin lampulla alas pientä rinnettä joka johti viiden metrin päässä virtaavan puron rantaan. Ei rinkkaa.

Pistimme vaatetta päälle ja lähdimme etsimään rinkkaa. Se kun oli suht tyhjä ja ehkä voimakas tuuli oli puhaltanut sen rinnettä alas. Tähdet paistoivat ja tuuli ulvoi. Rinkkaa ei edelleenkään löytynyt ja Hazor kävi tsekkaamassa puroa eteenpäin kunnes se kapeni niin paljon, että rinkka olisi jumittunut uomaan. Ei rinkkaa!!!

Palasimme telttaan ja päädyimme siihen tulokseen, että rinkka oli varastettu. Tästä olikin oppaassa varoiteltu. Siirsimme kaikki absideissa olevat tavarat sisätelttaan ja koitimme jatkaa unia. Kävin läpi roinia mitä rinkan mukana oli mennyt ja Hazor avuliaasti sai minut muistamaan, että myös passini olisi päätynyt mahdollisesti autuaammille metsästysmaille. Lisämenetyksiä olivat kamera, uimakamppeet, ajokortti, suuri osa ruoistamme, jotain vaatteita, Peru-opaskirjamme ja muuta pientä sälää. Auts.

Koitimme nukkua ennen aamunsarastusta, jolloin vielä ajattelimme käydä etsimässä lähiseudulta. Aamunvalon lisäännytty hieman Hazor lähti puskaan ja löysi rinkkani alarinteeltä viiden metrin päästä teltasta. Whattaa?!?! Kävin rinkkaa läpi ja tavarat vaikuttivat olevan tallella, joskin osittain kummallisesti sijoitettuina. Ensimmäinen kommentti rakkaalta matkakumppaniltani oli, että rinkka olisi ollut siinä koko yön. Inventaarion jälkeen puutteiksi jäivät suklaakeksipaketti ja pieni lukko avaimineen. Lisäksi rinkan tuuleen lähtemistä vastaan puhui se, että siinä oli lopulta suht paljon painoa. Lisäksi irrallaan lepattanutta absidia pidellyt kiila ei ollut irronnut vaan tukevasti maassa niin, että absidin vetäminen takaisin kiilaan kiinni oli hyvin hankalaa.

Olimme iloisia rinkan palautumisesta ja pakkasimme vikkelästi kamamme ja kokkasimme rinkan mukana palautuneeksi aamupalaksi paikallista puurontapaista muonaa. Se oli PA-HAA. Muona jäi laakson pohjalle käyden oikein hyvin suklaavärinsä ansiosta liukumiinasta. Hyvästelimme yöpaikan ristiriitaisin tuntein ja lähdimme varttia yli seitsemän tallaamaan kohti Chavinin kylää, joka olisi retkemme loppukohde.

Saavuimme suht pian kyläistetylle alueelle ja vastaamme kiirehti kourallinen lapsia, jotka pyysivät meiltä regaloa eli lahjaa. Marssimme ohi mitään kuulematta. Pian tie aloitti kyläserpentiinin ja ihmettelimme kirkkaisiin asuihin pukeutuneita kyläläisiä, jotka seisoivat rinteessä. Huomasimme pian, että siellä kolme miestä yritti vetää juntturoivaa härkää liikkeelle. Pian meidän ohitsemme juoksi kaksi pienempää lehmää jotka päästettiin härän viereen. Härkä alkoi pian teutaroida ja kun miehet lopulta saivat sen liikkeelle näimme parhaaksi jatkaa vikkelästi matkaa, sillä eläintä lähdettiin tuomaan meidän reittimme suuntaan. Tulimme pian risteykseen ja lähdimme vasemmalle alaspäin. Härkä juoksi peräämme miehet kannoillaan ja nousimme tien sivuun penkereelle turvaan. Härkä oli kuitenkin kiinni ja miehet pakottivat sen yläpolulle meidän jatkaessamme turvallisesti omaa matkaamme.

Päivä oli suht pilvinen mikä oli vain hyvä, sillä olimme molemmat palaneet edellisenä päivänä kevyesti vasemmasta (auringonpuoleisesta) käsivarrestamme ja hieman naamasta. Tulimme tietyömaan alkuun, siellä tiestä tehtiin leveämpää autoille sopivaa versiota. Tietyömaa oli suht hiljainen ja näimme työkoneita ja miehiä vain alarinteessä lähempänä jyrkän laakson pohjaa. Tien vartta kulkivat kilometrimäärät ja ohikulkeva kypäräpäinen mies varmisti, että nämä kertoivat etäisyyttä Chaviniin. Vielä kahdeksan kilometriä. Matka kului kuitenkin joutuisasti vaikka jalkoja alkoi sattua kova tie.

Loppumatkasta oikaisimme paikallisten perässä hyvin jyrkkää liukuhiekkausta polkua kylään. Lapsiperhe meni meistä tällä vaativalla pätkällä ohi minun kauhistuttuani Hazorin liukastelua ja hidastettua oma kulkuni matelunopeuteen. Päästyämme alas huomasimme, että maailmanperintökohteeksi valitut Chavinin rauniot ovat siinä reitillämme. Niinpä maksoimme 11/6 sisäänpääsymaksun ja saimme jätettyä rinkkamme säilöön raunioihin tutustumisen ajaksi. Tosin vaihtorahat taisi jäädä saamatta joten maksoimme oikeasti 20 solea.

Kyseessä oli siis jo ennen inka-aikaa käytössä ollut uhripaikka, jossa oli pidetty koko Andien alueelta tulleelle väelle juhlia ja uhrimenoja. Raunioilla makaili muutamia ilmeisesti ruohonleikkurin virkaa hoitavia alpakoita, joista Haz napsi kuvia minun uittaessani voipuneita jalkojani ohi virtaavan joen jäisessä vedessä. Rauniot olivat kiinnostavat ja pääsimme käymään pienessä pimeässä labyrintissä, jonne emme sentään ihan pysyvästi eksyneet. Olimme onnekkaasti paikalla sellaiseen hetkeen, että raunioita kiersi lisäksemme vain pari turistirypästä ja niin pimeä labyrintti oli hyvin yksinäinen paikka. Raunioilla näimme myös seinästä törrättävän kivipään jollaisten kopioita uloskäynnin turistipuodit kauppasivat matkamuistoina.

Raunioiden jälkeen jatkoimme suosikkipuuhaamme eli ruokapaikan etsintää ja arpomista. Kävelimme Chavinin keskustaan jossa oli jotkut isot pirskeet menossa. Matkalla ohitimme useita ruokapaikkoja mutta tuttuun tapaan mikään ei meinannut kelvata vaan syystä tahi toisesta etsintää piti jatkaa. Ruokapaikkaa ei löytynyt mutta löytyi ohviisi josta olisi saanut ostettua bussilipun Huaraziin. Bussi olisi lähtenyt heti joten emme vielä ostaneet lippuja vaan kuvittelimme vielä syövämme Chavinissa ennen busseilua. Seuraava bussi lähtisi kahden tunnin kuluttua.

Juhlapaukkeen ja meiningin keskellä peräännyimme samalle tielle jota olimme jo tulleet ja lopulta valitsimme lonely planetin vinkkien perusteella Chavin Turistico -ravintolan. Paikka ei ollut halpa mutta nälkä oli niin kova, että tyydyimme turistihinnoitteluun ja luotimme siihen, että ruoka olisi hyvää. Ruuaksi saimme Supreme Polloa ja Trucha ala parillaa. Molemmat ruuat olivat hyviä ja syämistä oli enemmän kuin tarpeeksi. Palan painikkeena nautimme Inka colaa jo vuodest 1935.

Ruuan jälkeen raahauduimme takaisin bussilippumyymälään mutta ketään ei ollut paikalla. Kurvasimme vielä kaupasta juomista bussimatkalle ja istuimme odottelemaan lipunmyyjää. Pari tyhjää vesipulloa annoimme ohi kulkeneelle pullojen kerääjälle. Paikallinen juoppokin poikkesi samalle penkille juoruamaan jotain epämääräistä. Reissun juoppolaskurin lukema on nyt jo peräti kaksi.

Myyjää ei näkynyt mutta paikalle ilmestyi Imperialin bussi, jonka etulasissa luki houkuttelevasti Huaraz. Säntäsimme bussin perään ja saimme rinkat ruumaan ja löysimme melkein täydestä bussista vielä istumapaikat lähes takarivistä. Bussi täyttyi ja matka alkoi.

Matka Huaraziin kesti kolmisen tuntia. Reitti kulki Cordillera Blancan yli hienoissa maisemissa serpentiiniteitä pitkin. Ennen vuoriston ylittämistä bongattiin iso Jeesuspatsas. Matkaa oli oikaistu hieman 4500 metrin korkeuteen tehdyllä tunnelilla. Vuoriston toisella puolella saatiin ihailla lumihuippuja ja vuoristojärviä. Lisäeksotiikkaa matkaan toi kesken matkaa pidetty miesten kusitauko. Ukkelit hyppäsivät bussista ulos ja lorottivat rivissä bussin vieressä hopen kauhistellessa ikkunasta.

Pitkällisen pompottelukyydin jälkeen saavuimme Huaraziin. Yritimme löytää bussifirmaa, joka olisi kuskannut seuraavana päivänä päiväbussivuorolla Chimpoteen. Lonely Planetin tietojen perusteella moista ei löytynyt. Päädyimme lopulta Moviltoursin toimistolle josta varasimme paikat seuraavana iltana Trujilloon lähtevään bussiin. Saimme semicama-tasoiset paikat bussin toisen kerroksen eturivistä.

Raahauduimme väsyneinä rinkkojen kanssa hostelliimme. Säilytykseen jätetyt tavarat olivat tallella. Saimme eri huoneen kuin edelliskerralla. Tällä kertaa pääsimme kolmanteen kerrokseen. Hetken lepäilyn ja peseytymisen jälkeen lähdimme vielä Cafe Turmanyehen syömään iltapalaa. Mahat täynnä leipää ja kakkua palasimme hostelliin ja pienen tv-tölläyksen jälkeen vaivuimme uneen.

Majoitus: La Cabaña (taas) 4-sänkyinen dormi meille kahdelle. 20 solia/nuppi. hopelle kuumaa ja Hazille jäätävää vettä.

Heihei Huaraz 17.7.2010

Kuppasimme hostellissa kahteentoista asti, jolloin oli huoneiden luovutus. Hazor heräsi yliaikaisin ja alkoi katsoa Tiedän yhä mitä teit viime kesänä -leffaa ja nettasi. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja pidin pitkän aamun ja roudaannuin ylös sängystä vasta yhdentoista jälkeen. Roinat pakkaukseen ja alakertaan säilytykseen ja siitä sitten lähdimme kaupungille.

Keskusaukiolla oli menossa jonkin sortin marssiparaati, johon osallistuivat myös poliisi- ja paloautot sekä ambulanssit. Lisäksi paukuteltiin raketteja ja meteliä riitti. Unohdimme aurinkorasvata itsemme, joten pakoilimme aurinkoa. Ostimme postimerkkejä ja sain lopulta muutaman kortin postiin. Söimme lounaaksi menun hintaan 6 solia/nuppi. Tällä kertaa kanakeittoa (josta sain huomaavaisesti lähes kanattoman version) ja kasvismunakasta. Sitten sompasimme ympäri turistikauppoja ja kauppahallia ja paikallisten suosimia puoteja.

Kauhistelimme kauppahallissa sipulipussimaiseen viritykseen hyvin tiiviisti suljettuja eläviä marsuja ja ankkoja sekä tietysi rivitolkulla olevia nyljettyjä ja suolestettuja versioita. Kävimme hattukaupassa leikkimässä ajatuksella paikallisen hieman silinterimaisen hatun hankkimiseksi tuliaisiksi. Hintaa olisi koristeruusukkeellisella tapauksella ollut 25 solia. Lopulta ostimme mandariineja ja omenoita ja banaaneita evääksi katukaupustelijalta ja karkkia ja mehua karkkipuodista, jossa oli lähes argentiinamaisen jumi asiakaspalvelu.

Ostimme myös kaupungilla kävelyn aikana jätskit ja näimme lisää tanssiparaatia pääkadulla. Aloimme olla väsähtäneitä kadulla olemiseen ja menimme tavanomaisen kävelemisen ja arpomisen jälkeen vakiopaikkaamme Café Turmanyéen, jossa kirjoittelimme viime päivien blogitekstejä ja popsimme grillileivän puoliksi. Nyt tilaamme vielä kakkua kirjoituspalkkioksi ja sitten hostellille hakemaan rinkat ja taksilla kohti Trujillon bussin lähtöpaikkaa, joka löytyy toiselta puolelta kaupunkia..

Rajan yli Ecuadoriin su 18.7.2010

Yö sujui bussissa enemmän tai vähemmän nukkuen. Aamulla Trujillossa saimme taksikuskilta vinkkejä Ecuadoriin menemiseksi. Vaihtoehtoisia firmoja oli kaksi: Ormeño ja Cifa, joista vain edellinen oli mainittu opaskirjassamme. Jälkimmäinen olisi kuulemma myös halvempi. Taksikuski vei meidät siis Cifan toimistoon, joka oli alle korttelinmitan kävelymatkan päässä Ormeñon vastaavasta. Kysyimme hinnat kummastakin ja Cifa kuskaisi meidät 130 solilla Quyaquiliin asti kun taas Ormeñolla lysti maksaisi 60 dollaria eli n. 180 solia. Päädyimme ymmärrettävästi Cifaan, mutta toimiston pitäjää ei kuulunut paikalle ja viereisen raflan miekkonen ehdotti että menisimme Emtrefasa-nimisen firman kyydissä Piuraan ja siellä hyppäisimme Cifan kyytiin. Hän lupasi soittaa Piuraan ja varata meille paikat.

Ostimme liput Piuraan hintaan 27 solia per nuppi ja matkaan lähdettäisiin puoli kahdelta. Jätettyämme kamat säilytykseen lähdimme etsiskelemään aamupalaa sunnuntaiaamuisesta Trujillosta. Monet paikat olivat kiinni ja monet muut ylihintaisia. Lopulta katsastettuamme Plaza de Armasin eli kaupungin keskusaukion (tuntuu että jokaisen Perun kaupungin keskusaukion nimi on Plaza de Armas) ja siellä meneillään olevan sotilaallisen lipunnoston päädyimme suhteellisen ylihintaiseen desayuno americanoon Sal & Pimienta -nimisessä hyvin karusti sisustetussa puljussa. Eipä tuo kummoista ollut mutta nälkä lähti. Tuhlasimme paikassa aikaa pelaamalla jatsia ennen kuin jatkoimme supermarketin kautta kohti bussifirmamme terminaalia.

Ostimme evästä supermarketista ja paluumatkalla koukkasimme vielä katsomassa vanhaa kaupunginmuurin pätkää. Ei se kovin vanhalta näyttänyt. Trujillo oli siis ensimmäinen Espanjan vallasta itsenäiseksi julistautunut kaupunki tällä maailmankolkalla. Tämä info selvensi taksikuskin vastakysymystä kun olin tiedustellut paikan itsenäistymisvuotta. Kuski siis kysyi Perun vai Trujillon..

Hengasimme vielä reilun tunnin bussiterminaalissa paikallisten seassa. Kyseistä firmaa ei ollut mainittu oppaassamme missään, mikä ilmeisesti aiheutti gringopuutosta asiakaskunnassa. Bussikin oli kulahtaneempi kuin jotkin aikaisemmista, mutta olimme saaneet paikat toisen kerroksen ekasta rivistä, joten maisemia sai ainakin tiirailla. Pilvisen ja viileähkön Trujillon jälkeen bussi kurvasi suoraa tietä yhä autiomaistuvan maiseman läpi ja aurinko häikäisi siinä määrin, että vedimme verhot eteen ja torkuimme osan reilun kuuden tunnin matkasta.

Piurassa olimme pimeällä, mutta Cifan toimisto oli tien toisella puolella, kuten meitä neuvonut ravintolanpitäjä oli kertonut. Saimme liput Quyaquiliin hintaan 45 solia/nuppi eli säästimme lopulta tällä kaksiosaisella matkustuksella ihan kivasti. Meillä oli Piurassa pari tuntia aikaa ja kävimme syömässä kiinalaisessa ravintolassa ihan maukasta kalasafkaa. Annokseen ei kuulunut ollenkaan riisiä, mutta tilasimme sitä lisäkupissa tavan vuoksi. Kommenttina voisi sanoa, että ruoanhaku voisi olla hyvinkin hankalaa jos haluaa täysin kasvisruokaa. Merenelävien, maitotuotteiden ja linnunmunien syöminen auttaa kummasti vaikka jo näillä rajoituksilla olemme useampaan otteeseen saaneet kiertää etsimässä tovin jos toisen.

Kello 22.30 bussimme starttasi Cifasta kohti Ecuadoria.

Puerto Lopez - Ecuador

maanantai 19.7.

Yöllä neljän maissa saavuimme Ecuadorin rajalle Tumbesin kaupungin kohdalla. Rakas Lonarimme mainitsi, että tätä pidetään epävirallisesti Etelä-Amerikan vaarallisimpana rajanylityspaikkana. Hazor oli onneksi tutustunut tapaukseen niin opaskirjan kuin netin avulla ja karjui minulle kun unenpöppöröisenä tulin bussista ulos keskelle viiden jobbarin laumaa, jotka tiukkaan sävyyn ilmoittivat "Inmigraciones, pasaporte!" Olin iloisesti kaivamassa passiani esiin ennen kuin älysin valua Hazorin vanavedessä kohti virallista Perun puolen lähtöleimapuljua.

Bussimme oli ehkä puolillaan eikä rajalla näin keskellä yötä ollut suurempaa ruuhkaa, joten saimme leimat vauhdikkaasti ja lastauduimme takaisin bussiin. Seuraava etappi oli useamman kilometrin ja sillanylityksen päässä. Olimme siis Ecuadorin puolella valuessamme tällä kertaa vauhdikkaasti muiden perässä saamaan Ecuadoriin saapumisleimoja passiimme. Jonoa riitti ja aluksi se mateli. Tästä paikasta vaaralliset huijaamista yrittävät jobbarit puuttuivat, mutta suurimpana uhkatekijänä meitä piti silmällä varsin komea hanhi, joka norkoili jonon tienoilla. Hazor vietti haikeita hetkiä todetessaan hanhen muistuttavan Hectoria. Leimapulju avasi toisen luukun ja jononkulku nopeutui. Palasimme taas bussiin ja pysähdyimme poliisin kohdalla seuraavan kerran. Tässä vaiheessa bussista oli jo suljettu valot ja ihmiset olivat alkaneet taas noin yön kunniaksi torkkua.

Meidät oli valittu pistotarkastukseen, joten lähes kaikki valuivat bussista ulos näyttämään matkustusdokumenttejään viranomaisasuisille tarkastajille. Yksi tarkasti myös bussiin jääneet. Tässä vaiheessa sää oli kokenut dramaattisen muutoksen sillä huomasimme seisovamme tihkusateessa. Onneksi paikalla oli kuitenkin jonkinmoinen katos, jossa odottelimme kunnes pian saimme luvan palata bussiin. Kulkupeli seisoi kuitenkin vielä jonkin aikaa tarkastajien käydessä matkatavaraosastoa läpi.

Bussi jatkoi pian syvemmälle päiväntasaajavaltion syövereihin ja torkuimme minkä pystyimme. Keskellä banaaniviljelmiä meidät pysäytettiin vielä kertaalleen ja viranomaispukuiset tarkastajat kävivät bussin sisällä katsomassa kaikkien matkustusasiakirjat läpi. Rajan kohdalla olisi ehkä ollut helppoa olla menemättä hakemaan leimoja, mutta se olisi kostautunut jo pariin otteeseen.

Saavuimme puolen kymmenen aikaan aamulla Quyaquiliin eli Ecuadorin suurimpaan kaupunkiin. Uusi bussiterminaali toi mieleen lähinnä lentokentän ja busseja oli varmasti muutama sata. Saimme liput 11.15 lähtevään Puerto Lopezin bussiin nostettuamme ensin automaatista dollareita, jotka olisivat viimeisin matkustusvaluuttamme. Terminaalilla ei voinut vaihtaa soleja, joten emme päässeet niistä vielä eroon. Ehdimme juuri popsia lounaaksi hidasta pikaruokaa Comida Tipica -nimisestä puljusta ja sitten meidän pitikin jo juosta kolmanteen kerrokseen etsimään oikeaa bussilaituria. Kakkoskerroksesta lähtivät intercantonales-bussit ja kolmannesta interprovinciales ja internationales.. tiedä nyt sitten tuosta mihin kategoriaan meidän kyytimme osuisi. Onneksi laiturinumerointi oli yksiselitteinen.

Ostimme vielä vesipullon ennen lastautumistamme isotelkkarisimpaan bussiin. Se oli jo ylipuolillaan paikallisia, jotka seurasivat tappeluleffaa, jollaista ei takuulla olisi Suomessa saanut esittää bussissa ollessa useita pikkulapsia. Leffa oli yhtä tappelua ja verta ja mätkimistä. Yyh. Bussia lastattiin täpötäyteen lipunmyyjän huudellessa ovesta kohdepaikkakuntaa. Käytävällekin saatiin ihmisiä seisomaan, mutta silti lisäkyyditettävien huutelu jatkui. Lisäksi aina bussin pysähtyessä sisään ramppasi milloin mitäkin kauppaavia myyntimiehiä: matkalukemista, omenoita, viinirypäleitä, kanaa riisillä, snackseja jne.

Jipijapassa suurin osa matkustajista jäi pois, mutta tilalle tuli myös iso lössi. Hazoria alkoi jututtamaan oppaaksi esittäytynyt tyyppi, joka tarjosi meille apua majoituksen haussa. Sovimmekin, että hän soittaisi ja varaisi meille paikat bungalowmajoituksesta. Lisäksi hän kauppasi meille päiväretkeä Isla de la Platalle ja katsomaan valaita. Jäimme bussista hänen kanssaan pois ja kävelimme - tai oikeastaan liukastelimme, sillä tiet olivat mudan peitossa - majoitukselle, joka kuitenkin oli täynnä. Tyyppi ei tästä järkyttynyt vaan kuskasi meidät toiseen bungalowpaikkaan, jossa olikin sopivasti tyhjä pulju meille. Hinta olisi reissun tyyrein, mutta kun täällä kerran vaikutti tosiaan olevan menossa turistikausi niin otimme sen vastaan.

Opastyyppi esitteli meille kierroksen ja saimme myös kuulla, että kaikilla matkaa tarjoavilla puljuilla on kartelli pystyssä eli hintakilpailua on turha odottaa. Varasimme paikat keskiviikolle huomisen ollessa jo täynnä. Oikeastaan ihan hyvä, sillä akkujen lataus tuntikausien matkustuksen ja parin bussissa vietetyn yön jälkeen olisi ihan paikallaan.

Lähdimme etsimään kaupungilta ruokaa ja pankkiautomaattia, jotta saisimme maksettua saarikierroksen ja siihen liittyvän kansallispuiston pääsymaksun. Pankkiautomaatti löytyi ja saimme rahaa. Ihanaa, meidän ei tarvitsisi lähteä huomenissa lähikyliin moisen perässä tai koittaa vaihtaa euroja dollareiksi pankkitiskillä. Kiersimme rantakadun turistiravintolat ja päädyimme yhteen niistä testaamaan lähinnä merenelävistä koostuvaa listaa. Hazor tilasi paikallisen cevichen eli valittuja mereneläviä marinoituna limemehussa punatomaatin jne. salaatin kanssa tarjoiltuna. Minulle tuli spagettia ilmeisesti kalmari-katkarapu-tomaattikastikkeella. Tilasimme myös kookosmaitojuoman ja moramehua. Hyvää. Mielenkiintoista tosin oli, että saapuessamme paikkaan sen omistaja popsi juuri ohi kulkevasta kaupustelukojusta ostamaansa ruokaa ja juomamme tuotiin kadun vastakkaisella puolella olevasta mehubaarista. Mutta ei se ole niin tarkkaa.

Etsimme vielä illan lähetessä adapterin ja kävin tsekkaamassa meriveden lämpötilan. Yli puoli vuotta uimatta! Matkalla takaisin bungalowiimme kävimme päivittämässä blogin ja tsekkaamassa sääennusteen tuleville päiville: 25/20 maksimi ja minimilämpötilat sekä 30 prosentin todennäköisyys tihkuiluun. Mikäs siinä.

Bungalowin suihkusta tuli kuin tulikin lämmintä vettä!

Majoitus: Playa Sur: Cabaña y camping parin hengen bungalow, 10 dollaria/nuppi/yö

Trooppinen kuivametsä - tiistai 20.7.

Aamulla olimme unisia emmekä jaksaneet nousta seitsemältä herätyskellon soidessa, mutta roudaannuimme lopulta ylös kyllästyneinä kukkojen aamuiseen konserttiin. Usean kukon kuoro aloitti hyvissä ajoin jo ennen auringonnousua varsin pontevalla äänenavauksella ja työskenteli varmasti kohti huipennusta puoli kasin paikkeilla. Lähdimme leipomoon ostamaan eväspullaa ja selvittämään mistä lähtisi bussi kohti pohjoista, jonka suunnassa sijaitsevaan kansallispuistoon halusimme. Ostimme neljä pullaa ja pullon vettä ja hyppäsimme vanhaan tuttuumme eli Jipijapaan suuntaavaan bussiin. Matka kansallispuiston portille maksoi huimat neljännes dollaria henkilöltä.

Bussissa oli gringoja useampaankin lähtöön ja ajattelimme jo pääsevämme käpyttelemään puistoon varsinaisessa väenpaljoudessa, mutta huolemme osoittautui turhaksi, sillä kukaan muu ei jäänyt kanssamme Machalillan kansallispuiston portille. Käpyttelimme ostamaan 20 dollarin arvoiset pääsyliput (ne sisälsivät pääsyn niin Isla de la Platalle kuin puiston mantereen puoleiseen osaan, jonne nyt olimme suunnanneet). Lähdimme kävelemään puistonvartijan ohjeiden mukaan tunnin kävelyn vaativaa polkua puolen tunnin autotien sijasta. Kumpikin siis johti Los Frailes -uimarannalle.

Polku kulki kuivassa trooppisessa metsässä, joka vaikutti hyvin aavemaiselta tähän vuodenaikaan. Puut olivat pääosin lähes täysin lehdettömiä ja vain siellä täällä kiemurtavissa kaktuksissa oli vihreää väriä. Polulla vilisti paljon noin kymmenen sentin mittaisia liskoja ja ilma oli painostavan kostea ja liikkumaton.

Ensimmäinen stoppi oli pelikaanien sun muiden lintujen seuraamista korkealta rantatörmältä. Linnut istuksivat edempänä törmällä ja lentelivät niin yllämme kuin alapuolellakin meren päällä. Suurin osa soveltui oikein loistavasti aavemetsään suojavärityksensä puolesta. Kirjavan harmaa pelikaani laskeutui suht lähelle ja seikkailimme metsää pitkin hieman lähemmäs. Puiden keskellä oli rikkoutuneita kotiloiden kuoria, suuren linnun luita sekä jonkin maaeläimen suht isoja luita. Ilmeisesti linnut noukkivat kotiloita merestä ja popsivat niitä rantapenkereen puiden suojissa.

Matka jatkui Playita -nimiselle rannalle, jonka hiekka oli mustaa. Tällä rannalla uiminen oli kiellettyä sillä rantavedessä oli kiviä joihin voimakkaat aallot voisivat helposti iskeä uimarin. Hazor käyskenteli ylempänä rannalla minun kahletessani vedessä ja ihmetellessä kiveltä toiselle pomppivia suht isoja rapuja. Rantahiekassa oli myös koloja siellä täällä ja pienet ravut juoksentelivat hiekalla kolosta toiseen. Whii!

Kävelimme polkua edelleen lyhyen matkaa eteenpäin Playa de la Tortuguitalle, jossa aallot olivat vielä vahvempia ja hiekkaranta jyrkempi. Istuksimme syömään eväskeksejä varjoon, sillä tässä kohtaa aurinko oli päässyt vapaaksi pilviverhon takaa ja paistoi innostuneesti päällemme. Bongasimme rannalta kilpikonnan jäänteitä ja kävellessämme rantaa eteenpäin pääsimme ihmettelemään mustia punapäisiä lintuja suht läheltä.

Kipusimme reittiä eteenpäin kohti näköalatornia, joka sijaitsi hieman korkeammalla. Tornissa tuuli ihan kunnolla, mikä oli oikein tervetullutta nousun ja metsässä seisovan ilman takia. Ohi lenteli pelikaaneja ja muita merilintuja. Pian laskeuduimme kohteeseemme eli Playa de los Frailesiin, jossa olikin jo turisti jos toinen juoksentelemassa aalloissa tai palvomassa taas pilvien takana piiloilevaa aurinkoa. Polulla olimme saaneet olla rauhassa, sillä ensimmäiset turistit näimme vasta näkötornilla. Rannallakin oli hyvin tilaa ja Hazor linnoittautui romujemme kanssa istumaan soikeoisen piikkisen kalan jäänteiden viereen minun painuessani pulikoimaan aaltoilevaan rantaveteen.

Kävelimme rantaa eteenpäin pulikoinnin ja kuivattelun jälkeen ja tulimme varsinaiseen minituristirysään: löytyi jätskinmyyntiä ja aurinkohattukauppaa sekä busseja ja autoja pysäköityinä sekä tietysti tulvivat suihkut. Päädyimme palaamaan riksakuskin kyydissä Puerto Lopeziin ja tässä kohtaa totesimme ettemme edes tienneet majapaikkamme nimeä. Jäimme pesulan kulmalle ja saimme sieltä aamulla jättämämme pyykit.

Kävin suihkussa pesemässä merihiekkoja pois ja sitten starttasimme kaupungille ensin ostamaan bussiliput Quitoon huomiselle ja sitten syömään. Meillä ei ollut tuuria muiden ruokapaikkojen löytämisessä, joten valinta jäi katukojujen ja turistiraflojen välille. Valitsimme jälkimmäisen: katkarapucevicheä ja shadow fish with garlic. Syödessämme joku tyttö kävi haastattelemassa meitä merikilpikonnista. Ilmeisesti aikovat avata merikilpikonnabisnestä..

Ruoan jälkeen kävimme vielä ostamassa iltapalaa, marketista mehua ja kolmenmaun karkkeja sekä leipomosta pullaa. Terveellistä. Ostimme myös katumyyjältä omppuja ja niine hyvinemme painelimme takaisin kohti bungalowiamme.

Isla de la Palata - Keskiviikko 21.7.

Aamulla heräsimme ja pakkasimme roinat minkä jälkeen vielä ehdimme hyvin käydä keskustassa kaupassa. Ostimme vajaan litran persikkajugurttia ja muromysliä aamupalaksi. Napsimme jättiannokset kumpaakin ja painuimme varttia yli yhdeksän odottamaan respaan että meidät tultaisiin hakemaan Isla de la Plata -retkelle. Hector huristeli paikalle moottoririksalla ja vei meidät toimistolla odottavan ryhmän luo. Kävelimme oppaamme Cherryn ja viiden muun osallistujan kanssa rantaan paatin lähtöpaikkaan. Odotteluun vierähti tunnin verran, ilmeisesti veneen kanssa oli jotain ongelmaa. Odotellessamme minua pisti jonkin sortin ampiainen. Auts! Upotin kohdan hydrokortisoniin ja toivoin etten olisi superallerginen. Punaiseksi se muuttui ja vähän turposi ja tietty tykkäsi sattua.

Kahlasimme lopulta puoli yhdentoista aikaan pelastusliivitettyinä ja paljasjalkaisina kyytiin. Tässä kohtaa meihin liittyi vielä viiden hengen perhe. Koko seurue koostui kahdesta oppaasta, 12 osallistujasta sekä kahdesta veneen miehistön jäsenestä. Paatti kulki siis kahdella moottorilla, missä luki Suzuki 150.. =). Heh, tiedanmoottoreistajotain.com. Pompimme aallon päältä toiselle ja aluksi meno oli aika skeeriä ja silloin tällöin vettä roiskui sisään. Vene oli siis katettu, mutta sisätilat käsittivät vain minimaallisen vessan, johon emme tehneet lähempää tuttavuutta.

Ensin oli vuorossa valaiden (Humpback whale) bongausta ja pääsimmekin ihmettelemään hyppivää ja suihkuttavaa valasta sen verran läheltä, että pelotti josko mokoma voisi kaataa paatin. Valas hyppi useampaan kertaan - ilmeisesti sitä kiinnosti keitä oikein olimme. Matka jatkui valokuvauksen ja ihmettelyn plus valastiedon jälkeen. Otukset kuulemma saapuvat Eteläiseltä jäämereltä päiväntasaajalle lisääntymään, kun poikaset eivät selviytyisi etelän kylmissä vesissä.

Matkalla näimme vielä muutaman valaan, mutta emme enää pysähtyneet lähestymään niitä. Pian lähestyimme saarta ja pysähdyimme lounastamaan rantautumispaikan tuntumaan. Meitä ilahduttivat merikilpikonnat, joita uiskenteli vedessä. Otukset popsivat toisen paatin miehistön veteen heittämiä vesimelonin jämiä. Hauskoja otuksia. Popsimme lounaaksi pari täytettyä leipää, suolaisia keksejä, limpparia sekä pari karkkia ja makeat tango-keksit.

Isla de la Plata sijaitsee noin 37 kilometrin päästä Puerto Lopezista ja kuuluu Machalillan kansallispuistoon, joka suojelee vielä säilyvää kuivaa trooppista metsää, josta pääosa on hakattua viljelymaan sun muun tieltä. Oppaamme tarjosi saaren nimelle (Hopeasaari) kolme selitystä: saari on rannoiltaan suurelta osin valkean linnunkakan peitossa ja yöllä näyttää hopeiselta, Sir Francis Draken kerrotaan haudanneen saarelle hopea-aarteen ja viimeisimpänä nykyään saari tuottaa rahaa (plata) eli elannon monille ihmisille.

Lounaan jälkeen rantauduimme ja pesimme hiekan ja meriveden jaloistamme. Jakaannuimme kahteen ryhmään, lapsiperhe meni toisen oppaan kanssa lyhyemmälle reitille ja me viiden muun kävelykykyisemmäksi luokitellun kanssa Cherryn mukana. Ensiksi nousimme rappuja ihan reilusti. Saavuimme saaren kahdeksikon muotoisesti kiertävän polun keskustaan, jossa odotimme vartin verran ennen kuin paikkaa partioiva ryhmätiedot ylöskirjannut puistonvartija antoi meille luvan jatkaa.

Ohitimme toisen ryhmän odoteltuamme ensin hetken heidän etenemistään (hyvin hidasta) ja pääsimme bongailemaan muutamaa sinijalkasuulaa. Ne olivat aika veikeitä otuksia. Ressuparat olivat vain Cherryn mukaan jo käytännössä kuolleet saarelta sukupuuttoon, sillä kaikki poikaset tuntuivat joutuvan niiden vihollisten suihin. Saarella oli kuulemma kissoja ja rottia, jotka tykkäsivät napustella suulan poikasia. Suulat pesivät suoraan maassa jolloin niiden poikaset ja munat ovat helppoa saalista pedoille.

Seuraavaksi ihmettelimme frigattilintuja, joilla joidenkin urosten rintapussi oli pullistunut naaraiden vokottelun merkiksi. Nämä linnut myös pitivät jännää ääntä. Frigattilintuja piisasi puutolkulla ja havainnoimme niitä useasta kohtaa polulla. Ne menestyivät hyvin riippumatta siitä etteivät voineet sukeltaa kalaa koska niiden höyhenpuku ei ole vedenpitävä. Ilkiöt nappaavat saaliita toisilta linnuilta. Lisäksi ne myös pesivät puissa, joten valkeina kuoriutuvat poikaset ja munat ovat paremmin turvassa pedoilta.

Kierroksellamme bongasimme vielä punajalkaisia suulia sekä tropical-lintuja, joiden pyrstöt olivat varsin hauskoja. Muuten linnut muistuttivat lähinnä tiiroja ja ne kaartelivat taidokkaasti jyrkkien kallioseinämien läheisyydessä. Bongasimme myös jonkin sortin rotan, pikkulintuja, punapäisiä mustia petolintuja sekä käärmeen.

Palasimme puoli saarta kuljettuamme takaisin laivarantaan, jossa oli jäljellä ainoastaan yksi paatti omamme lisäksi. Sekin oli juuri lähdössä. Toinen ryhmämme oli jo saapunut perille ja lähdimmekin vessataukoilun jälkeen taas paatilla liikkeelle. Söimme välipalaksi tuoretta ananasta ja vesimelonia, jotka oli valmiiksi siivutettu. Nam.

Ohjelmassa oli vielä snorklausta halukkaille. Minä kokeilin parin muun kanssa Hazorin jäädessä lasipäisenä seurailemaan värikkäitä kaloja paatista käsin. Snorklaaminen oli hauskaa, mutta yksi kala oli aika pelottava; se avasi suuren hampaikkaan suunsa lähestyessäni sitä. Lisäksi vedessä oli jotain pieniä sähköiskuja antavia otuksia, ehkäp ameeboita, sillä korvissa kuului koko ajan pientä räiskyntää erityisesti rantaa ja matalampaa vettä lähestyessä. Lähestyessäni paattia Cherry alkoi heitellä leivänpaloja suuntaani ja olin pian kirjavan kalaparven ympäröimä. Hui.

Paluumatka sujui unisissa merkeissä. Pari valasta bongasimme kaukaa sekä tietysti laineilla keikkuvia pelikaaneja sun muita lintuja. Rantauduimme Puerto Lopezin rantaan vähän ennen kuutta illalla eli ehdimme ennen hämärää. Kävelimme takaisin majapaikkaamme, jonne olimme jättäneet tavaramme säilytykseen. Kävin suihkussa pesemässä merivedet pois ja sitten käpyttelimme kamoinemme keskustaan etsimään ruokaa. Kaupat olivat pääosin kiinni, mutta leipomosta saimme pussillisen täysjyväsämpylöitä ja ostimme myös jugurttia jota söimme aamusta jääneen myslin kanssa. Kasilta lastauduimmekin Quitoon suuntaavaan yöbussiin. Bussissa pyörähti käyntiin sama kamala leffa, jota jo aiemmin dubattuna ja ilman tekstejä olimme katsoneet. Nimeltään raina oli Law Abiding Citizen. Tällä kertaa leffa tuli enkuksi ja Hazor kesti loppuun asti minun nukahtaessani ennen loppuratkaisua.

Quito

Torstai 22.7.

Saavuimme Quitoon pimeässä neljän jälkeen aamulla reissun ehdottomasti tuskaisimman bussimatkan jälkeen. Nukkuminen ei ollut onnistunut oikein kummaltakaan. Penkit olivat lähes Suomen surkeaa tasoa ja jalkatuista ei ollut tietoakaan. Ei ihmekään että Lappiin matkaaminen etelästä on niin tuskaisaa. Sitä on luvassa ensi kuussa *kauhulla odottaen*.

Taksikuskeja oli bussia vastassa ja lähdimme yhden kyydissä. Hän lupasi viedä meidät 10 dollaria maksavaan majoitukseen ja kuskasi meidät Hostal Cotopaxille jonne päädyimme jäämään. Menimme suoraan nukkumaan ja heräsimme viisi tuntia myöhemmin vähän enempi tolkuissamme. Lähdimme etsimään turisti-infoa Rough Guiden avulla. Ekassa pisteessä ei ollut mitään ja tokassa oli South American Explorersin toimisto, josta saimme kartan. Siellä porukka taisi puhua vain englantia..

Etsimme rahanvaihtoa mutta katuvaihtajien lisäksi ainoa vastaantullut pulju tarjosi surkuhupaisaa kurssia perun soleillemme. Menimme syömään El Palacio del jugo -nimiseen mestana kasvislounasta kahdella dollarilla: alkukeitto, riisipääruoka ja ananasjälkkäri tarjoiltuna sitruunaveden kera. Olin tässä vaiheessa aika väsyinen ja nestehukkainen joten kittasimme lisäksi hedelmämehua ja painuimme hostellille lepäämään lisää.

Kolmen tunnin siestan jälkeen lähdimme uudelleen kaupungille ja saimme vaihdettua 420 soleamme 135 dollariksi ja kävimme tutustumassa paikalliseen käsityömarkkinatarjontaan. Illan lopuksi päädyimme vielä syömään kerrosvoileivät hedelmämehulla minkä jälkeen seurasimme Cotopaxissa telkkarista espanjankielistä ohjelmaa ja pelasimme jatsia ennen tutimaanmenoa.

Perjantai 23.7.

Aamulla lähdimme hyvissä ajoin ennen yhdeksää etsimään aamupalapaikkaa. Kävimme tsekkaamassa tarjontaa viidessä paikassa ja päädyimme samaan missä eilen söimme lounasta. Popsimme täyttävät aamupalamme ja tarkistimme paikan wifiä hyödyntäen, että lentojen suhteen kaikki vaikuttaisi olevan kunnossa. Aamupalan jälkeen lähdimme taksilla Telefericolle eli Quiton kaapelihissille. Hinta oli kohonnut matkaoppaamme kirjoittamisen jälkeen, sillä saimme pulittaa 8,5 dollaria per nuppi. Pääsimme tällä kuitenkin express-jonoon, mikä ei tosin näin ruuhkattomaan aikaan paljoa auttanut. Paikallisille oli siis tarjolla 4,9 dollarin hintainen normilippu, ulkomaalaiset olivat pakotettua expressiin..

Hissi oli ranskalaista tekoa, mikä sveitsiläishissejä ylistävälle Hazorille oli alkuun järkyttävää. Hän kuitenkin totesi, että kyllä ne ranskalaisetkin näitä väsäävät ja elossa selvittiin huipulle. Quiton kaupunki sijaitsee pitkulaisessa laaksossa ja on hyvin pitkä ja hyvin kapea. Näköalapaikalta 4100 metrin korkeudesta aukesi näkymä koko 2800 metrin korkeudessa sijaitsevaan kaupunkiin ja lähialueille. Lähivuoret olivat vihreitä ja vehreitä aikaisempiin Bolivian ja Perun rinteisiin verrattuna. Kävelimme huipulla jonkin verran takit päällä sillä korkealla oli tuulisempaa ja viileämpää.

Palasimme telefericolla alas parinkymmenen asteen lämpöön ja nousimme ilmaiseen bussiin. Moinen ei meitä kauas vienyt, lähinnä lähimmälle isolle tielle, josta lähdimme kävelemään päättämättöminä siitä menisimmekö taksilla, kävelisimmekö vai koittaisimmeko ottaa bussin. Lopulta kävelimme Carolina-puistoon, jossa popsimme lounaaksi eväitämme. Lounastauon jälkeen koitimme mennä luonnontieteelliseen museoon joka kuitenkin oli kiinni. Seuraavaksi etsimme Vivarium-nimistä puljua, jossa olisi matelijoita nähtävänä. Emme löytäneet sitä kartan epätarkkuuksien ja paikan pienuuden vuoksi (kävelimme siitä myöhemmin ohi).

Päädyimme ostoskeskukseen ja siellä leffateatteriin. Ostimme liput Noidan oppipoika -leffaan ja sen alkua odotellessa kävimme supermarketissa ostamassa eväitä ja tuliaissyötäviä. Elokuva oli espanjaksi tekstitetty, mutta enkuksi puhuttu. Teatterissa oli tarjolla viisi rainaa tällä vaihtoehdolla, vaikka kaikista näytti olevan myös dubattu versio vaihtoehtona.

Leffan jälkeen kävelimme Cotopaxille illan hämärtyessä. Matkalla kävimme eksymässä yhdessä ostoskeskuksessa, josta ei oikein tuntunut olevan ulospääsyä. Ostimme majoituksen viereisestä kioskista jugurttia ja keksipaketin ja painuimme uupuneina siestan puutteesta huoneeseen kirjoittelemaan, pelaamaan jatsia ja katsomaan noitakauhuleffaa dubattuna.

Lauantai 24.7.

Kävimme aamupalalla majapaikkamme naapurikuppilassa ja saimme kahvin tilalta teetä. Parannus eiliseen aamupalaan. Hazor pääsi myös viideksi minuutiksi nettiin ennen kuin verkkoyhteys katosi. Kävelimme masut täysinä johdinbussinpysäkille ja yritettyämme ensin sisään pysäkin väärästä päästä joku setä huitoi meidät toiseen suuntaan. Pääsimme neljännesdollaria vastaan pääsimme odotustilaan jossa ehdimme ihmetellä muutaman minuutin ennen bussin saapumista. Huristelimme suht täydessä bussissa vanhaan kaupunkiiin Plaza San Domingolle, jossa kurkkasimme samaa nimeä kantavan kirkon.

Käytimme lopun aamupäivän kiertelemällä vanhaa kaupunkia erityisesti kirkkoja ihmetellen. Kävimme San Franciscon kirkossa ja La Merced -nimisessä kirkossa, jossa oli puulattia. Seuraavaksi yrittämässämme kirkossa oli juuri alkamassa hääseremonia, joten tyydyimme ihmettelemään turistilauman kanssa morsianta oletettavasti isänsä käsipuolessa odottamassa häämarssin alkua. Varmaan jännää mennä naimisiin turistinähtävyyskirkossa..

Kävelimme ylämäkeen kohti Basilicaa, jossa maksoimme 2 dollaria/nuppi siitä huvista että saimme kiipeillä torneissa ja hoitaa korkeanpaikankammojamme. Pääsimme ihmettelemään maailmaa gargoilivinkkelistä sekä kipuamaan kellotorniin kellojen tasalle. Kellonsoittajalla ei kyllä parane päätä huimata. Kirkko on Ecuadorin korkein ja tornit kohosivat 78 metriin. Hassua on se, että kirkko on edelleen kesken vaikka sen rakentaminen on aloitettu 1800-luvulla.

Monessa kohtaa kuljimme metallitikkaita, joista paikoin puuttui puolia. Lisäksi missään ei ollut rajoituksia siitä kuinka monta saisi milloinkin nousta minnekin ja siellä täällä moiset tuntuivat enemmänkin aiheellisilta. Mutta jännää oli.

Basilican jälkeen olimme nälkäisiä ja etsimme lounasta. Kaikki paikat tuntuivat tarjoavan vain lihaa, mutta lopulta löysimme kalavaihtoehtopaikan. He lupasivat myös kasviskeittoa, joka kuitenkin osoittautui (kuten kerran jos toisen aikaisemminkin) lihakeitoksi, josta oli vain noukittu lihat (epäonnistuneesti) pois. Keitto jäi siis osaltani suht syömättä ja kalakaan ei ollut kummoista. Alan olla kyllästynyt popsimaan kokonaisia kaloja, joissa on niin nahka kuin kaikki ruodot/luut plus pää. Hazor sen sijaan sai mureinta kanaa tällä reissulla. Ruoan kanssa tarjoiltiin namia limemehua.

Palasimme johdinbussilla kohti majapaikkaamme, mutta bussi tyhjentyi muutamaa pysäkkiä ennen oikeaa ja kuski ilmoitti ettei matka jatkuisi. Jassoo. Poistuimme bussista ja päädyimme kävelemään kohti kauppakojukeskittymää. Ensiksi matkalla oli puisto, josta bongasimme kojuja. Hinnat olivat järjestään paria dollaria kojukeskittymää korkeampia, joten emme ostaneet mitään. Puisto oli todellinen lasten paratiisi leikkipuistolaitteineen ja Hazorkin pääsi valokuvaan vieterilehmällä ratsastaessaan. Whii.

Jatkoimme matkaa kauppakojuille ja shoppailimme hieman tuliaisia minkä jälkeen aloimme olla väsyksissä kävelyyn ja palasimme Cotopaxille. Saimme muutaman jatsin jälkeen vähän rentouduttua ja pakattua rinkkamme valmiiksi huomista lähtöpäivää varten. Roinat mahtuivat ilman suurempaa änkeämistä.

Lähdimme vielä viimeisen päivän kunniaksi etsimään syötävää ja päädyimme mongolialaiseen barbequepaikkaan. Saimme itse poimia haluamme vihannekset sun muut kippoon ja maustaa koko höskän kastikkeella. Tämä setti sitten paistettiin littanalla wokilla. Hazin annos oli kärtsä eikä muutenkaan kummoista. Eipä omanikaan mennyt nappiin. Yyh. Lisäksi meille tuotiin mystinen riisikuppi jota emme olleet tilanneet. Kaiken huipuksi naapuripöytään rantautui neljän hengen porukka, jotka pistivät kaikki tupakaksi kieltokylteistä huolimatta. Kun nousimme seisomaan poistuaksemme tupakanhaju oli jo tyrmäävä. Kassalla saimme kuulla ettei hintoihin kuulunut palvelumaksua eikä veroja. Whippee. Tulipa sitten kovin lasku pahimmasta ruoasta. Hintalaatusuhde ihan rempallaan.

Jees, paluumatkalla poimimme mukaan leipomosta muffinssin, alfajorin sekä jonkin tunnistamattoman (oletettavasti) syötävän objektin. Toivottavasti nuo eivät kulinaristisesti surkeaa päivää enää pahenna. Okei, kommenttina leipomuksiin: kamalaa. Muffinssi oli kuiva, alfajoria oli aavikkoa sen nieleskelleen Hazorin mukaan sekä viimeinen piirakalta näyttänyt oli sokerikuorrutetun viinerileivoksen irvikuva. Kulinaristisessa mielessä päivä oli siis reissun surkein..

Huomenna herätys ajoissa ja suuntana Quiton lentokenttä, josta ensimmäinen kolmesta lennosta lähtee kohti Bogotaa 11.22. Suomeen saavumme maanantaina neljän jälkeen iltapäivällä. Huuh.

Yhteenvetona: hotpot oli pahaa...

Tylsä ja tapahtumaton kotimatka josta ei pitänyt kirjoittaa mitään

Lähdettiin ajoissa Hostal Cotopaxista sunnuntaiaamuna vain todetaksemme, että kaikki lähiruokapaikat olivat kiinni eikä aamupalaa olisi ennen ysiä tarjolla. Kävelimme Amazonas-katua lentokentän suuntaan ja törmäsimme auki olevaan paikkaan. Se oli sama mesta, josta ostimme kuivat ja karut kurkkuunjuuttuvat leipomukset. Ei. Katu oli suht autio kun se oli autoilta suljettu, pyöräilijöitä ja lenkkeilijöitä meni laiskakseen ohi. Löysimme pian toisen aukiolevan mestan ja söimme aamupalaa ja nettasimme 2,5 dollaria/nuppi. Olipas kallista.. ;)

Otimme taksin parin kadun päästä, missä autot taas saivat kulkea. Pääsimme ajoissa kentälle ja luovuimme roinistamme ja menimme maksamaan 40,80 dollarin lentokenttäveron (per nuppi). Jee kivaa, meidät sitten vielä kynitään kentällä. Oli rahaa 7,25 dollaria eli automaatillehan siitä oli mentävä. Veron jälkeen menimme turvatarkastuksen läpi odotusshoppaustilaan. Sieltä siirtyessämme lähtöportin odotussaliin minulle sanottiin, että tavarani aiotaan penkoa ja minun pitää lähteä virkailijan mukana paikalle.

20 minsan odotuksen jälkeen virkailija saapui ja nappasi viisi matkustajaa mukaansa. Menimme tavaranlastaus alueelle, jossa oli kasa laukkuja. Ei yhtään tuttua. Minulle osoiteltiin erillään olevaa tavaroiden läpivalaisukoneen hihnaa, jossa Hazorin rinkka iloisesti tökötti. Okrait, ei tuokaan ole mun, mutta meillä on siis molempien kamat minun nimelläni. Eli sinne vaan selittelemään möreälle läpivalaisuturvamiehelle rinkan sisältöä. Ongelma oli kuulemma kaasukeitin, jossa he epäilivät olevan kaasua. Vakuutin, että rinkassa oli ainoastaan kaasukeitin kahden kattilan sisällä, kaasupullot olimme jättäneet majapaikkaamme (yllätys siivoojalle..). Selitykset upposivat ja rinkkaa ei pengottu. Palatessani odotusaulaan menin vielä metallinpaljastimesta läpi. Hui.

Lento Quitosta Bogotaan sujui ihan hyvin, sain jopa kolme ruoka-annosta, kun heillä ei ollut kasvisruokaa. Popsin sitten juustot ja salaatit kolmesta annoksesta. Huuh. Yleensä lentoyhtiöiden vastaus on eioota kun ilmoittaa ettei voi syödä tuota ruokaa kun siinä on lihaa. Tälle lennolle ei siis ollut mahdollista tilata kasvisruokaa etukäteen.

Bogotassa seurasimme International connections -kylttejä inmigraciones-jonojen ohi ja turvatarkastuksen läpi vain päätyäksemme odotustilaan ilman koneeseennousukortteja. Mistään ei löytynyt lentoyhtiöiden tiskejä tai infotiskiä, jossa olisi kerrottu mitä meidän tulee tehdä. Lopulta asia selvisi kun kävin kysymässä Air Francen businessloungesta. Meidän pitäisi mennä tunnin päästä nelosportille, jonne saapuisi Air Francen kone Pariisista. Sieltä saisimme boarding passit. Jees.

Saimme boarding passit ja odottellessamme lennon lähtöä kamojen penkomis ja kopelointi -turvatarkastuksen jälkeen joitakin matkustajia kuulutettiin ja kuulin taas oman nimeni. Mitähän tällä kertaa. Menimme tiskille ja saimme kuulla, että kamoissa olisi taas jotain epäilyttävää. Meidät vietiin käytävään, jossa oli virkapukuinen mies seuraamassa kun joku avasi laukkunsa. Hazorin rinkkahan se siellä taas. Tällä kertaa tarkastajalla ei ollut mitään tietoa, miksi rinkka oli tuotu penkomiseen, joten Haz sai tyhjentää kaikki roinat ulos minkä aikana joku tuima matami ajeli niiden yli rullattavalla lentolaukullaan. Thanks a lot!

Pääsimme taas koneeseen penkomisen jälkeen. Lento lähti myöhässä ja sen seurauksena olimme seuraavana päivänä noin 45 minsaa myöhässä Pariisissa. Valitettavasti vaihtoaikaa oli alunperinkin vain tunti, joten myöhästyimme jatkolennolta. Selvitimme asiaa Air Francen hitaalla tiskillä ja meidät laitettiin kolme tuntia edellistä lentoa myöhemmin kulkevaan Finnairin koneeseen. Emme kuitenkaan saaneet boarding passeja vaan laput, joilla saisimme liput Finnairin tiskiltä terminaalista D2.

Kävelimme Charles de Gaullen F-terminaalista D:hen ja siihen tuhrautui tovi jos toinenkin. Pääsimme hädin tuskin passintarkastuksesta läpi kun esitimme passin kanssa Air Francelta saamiamme lipukkeita. Tarkastajat sanoi etteivät nämä ole boarding passit, mutta selittelyn jälkeen päästi meidät kuitenkin läpi. Löysimme lopulta Finnairin tiskin, josta saimme kuulla, että meidän pitäisi mennä lipuntarkastuksen läpi toisella puolella olevalle tiskille. Virkailija väkersi jotain ja soitti puhelun kun ilmoitimme ettei meitä meinattu päästää edes tänne ilman boarding passeja.

Lopulta lipuntarkastaja tuskin vilkaisi papereitamme siirtyessämme toiselle puolelle. Lentomme lähtöselvitystiskeille oli hurja jono ja istuimme kahvilassa popsimassa Air Francen meille kompensaationa tarjoamia voileipiä ja limpparia. Jono eui lyhennyt ja lopulta menimme siihen, sillä kamamme pitäisi ehtiä siirtää oikealle lennolle ennen koneen lähtöä.

Tiskillä kesti ja kesti. Virkailija kyseli neuvoa toisilta ja soitteli ja repi ensimmäiset tulostamansa liput. Lopulta hän ojensi meille liput ja totesi: Business class, free of charge... Oukei, ei valiteta..

Ehdimme turvatarkastuksen läpi portille lastaamisen jo ollessa käynnissä. Ei kun koneeseen ja popsimaan kokonaista ateriaa. Saavuimme Helsinki-Vantaalle 19.15 ja Hazorin juna lähtisi 20.22 Tikkurilasta. Odotimme laukkuhihnalla kunnes lentomme hävisi hihnan yläpuolella olevasta näytöstä. Jassoo, ei laukkuja. Menimme nopeasti tekemään katoamisilmoituksen ja syöksyimme ulos matkatavaratilasta. Siskoni Satu oli vastassa ja kuskasi meidät Tikkurilaan jonne kukaan ei tietenkään koskaan ollut kentältä ajanut. Löysimme kyllä Tikkurilan, mutta juna-asemasta ei ollut havaintoja. Muutamaa u-käännöstä myöhemmin olimme 20.15 asemasta näköetäisyyden päässä ja Hazor juoksi ostamaan lippuja ja minä jatkoin Satun kyydissä Kotkaan. Loppu hyvin kaikki hyvin. Lisätoteamuksena, että Suomi oli sitten reissumme lämpimin paikka näin äkkiseltään kentällä arvioituna =). Quito

Reissun kokonaiskulut kahdelta henkilöltä: 1892 euroa + lennot reilut 1200 euroa per hlö

http://hazor.iki.fi/2010/bolivia-peru-ecuador/
© Tommi Lahtonen ()<http://hazor.iki.fi/>
2014-08-06 12:30:22