Islanti 14.5. - 23.5.2013

Saapuminen Reykjakvikiin 14.5.2013
Reykjakvik 15.5.2013
Reykjavik 16.5.2013
Raufarhólshellir 17.5.2013
Reykjadalur 18.5.2013
Paluu Reykjavikiin 19.5.2013
Maanantai
Tiistai
Keskiviikko
Torstai
Valokuvia

Tein lyhyen keväisen tutustumisretken Islannin ihmeisiin. Paikallisoppaana toimi Sini ja mukana matkassa oli myös Tanja M.

Saapuminen Reykjakvikiin 14.5.2013

Ensimmäinen päivä kului matkustamiseen yhdessä Tanja M.:n kanssa. Ensin yöbussilla Jyväskylästä Helsinki-Vantaan lentokentälle ja sitten Oslon kautta vaihtaen lento Reykjavikiin. Nukkuminen jäi tosi vähälle ja perillä olo olikin melkein zombiemainen. Sen verran jaksoi pitää silmiä auki, että ihmetteli Keflavikin lentokentän ja Reykjavikin välin puutonta ja vulkaanista maastoa.

Sinin kämpällä pääsimme nukkumaan päiväunet. Alkuillassa teimme visitiin lähellä olevaan sundhölliin eli uimahalliin. Hallissa lilluimme 39- ja 42-asteisissa pierunhajuisissa vesissä. Reykajik imee ilmaista lämpöä maaperästä ja vulkaaninen vesi haisee mukavasti rikille. Energia on halpaa eikä paikalliset ymmärrä ainakaan lämpimän veden säästämisen päälle. Tuntuu, että muutenkin energiaa hieman tuhlataan koska kämpissä ikkunat ovat yksinkertaisia.

Loppuillan ohjelmana oli päivällinen Sinin opiskelukaverien guest house Aurorassa. Tarjolla oli suomalais-egyptiläistä muonaa eli karjalanpiirakoita, linnunkieltä, sydäntä, lammasta ja jälkkäriksi pannukakkua. Mukavaa väkeä ja ilta oli oikein leppoisa :)

Reykjakvik 15.5.2013

Toisena päivänä talsittiin ympäri Reykajavikin katuja ja kauppoja. Villapaidat ovat kalliita eikä villahirviötkään ole halpoja. Ravintolatkaan eivät ole halpuudella pilattuja. Lounastimme sataman tuntumassa olevassa pienessä kalaravintolassa jossa tarjoiltiin erilaisia meren eläviä vartaissa grillattuina. Valastakin olisi ollut tarjolla mutta tyydyimme paheksumaan emmekä maistaneet. Ruokakaupasta löytyy paljon suklaalla kuorrutettua suklaata, joka tuntuu olevan paikallinen erikoisuus. Skyriäkin piti maistaa ja RC Eemelin kunniaksi valitsin persikkaversion;) Eipä tuo juuri maustetusta rahkasta eronnut. Samoin tuli maistettua paikallista hot dogia eli Pylsaa. Poikkesimme kaupungin korkeimmassa rakennuksessa eli mäellä olevassa kirkossa (Hallgrímskirkja). Tornista oli hyvät maisemat jokaiseen suuntaan. Kissoja liikkuu kaupungilla paljon ja Reykjavikia kuulemma sanotaankin kissojen kaupungiksi. Edelleenkin kuiva päivä mutta kylmempi kuin edellinen. Pipo piti vetää päähän.

Reykjavik 16.5.2013

Kolmas reissupäivä meni varustautuessa loppuviikon retkeen eli kävimme possukaupasta hamstraamassa muovikassillisen eväitä. Muonakassiin eksyi ainakin möffineitä, kleinureita, islandskexejä, cornyja patukoita (hei, näähän oli tuttuja Itävallasta:), hraun bitareita ym. Lisäksi Tanja poikkesi ostamaan muovikassillisen villalankoja villapaidan tekemistä varten.

Vähän syödäkin piti ja ensin tankkasimme panineja ja täytettyjä leipiä. Näiden voimalla jaksoimme käydä pari tuntia lillumassa Reykjavikin suurimmassa kylpylässä. Nyt löytyi jo 44 asteinen allaskin. Melkoisen kuuma oli ihan Japanin altaiden tapaan. Samassa paikassa oli myös normaali 50m allas tai itseasiassa kaksikin. Ulkoallas oli hieman tavanomaista lämpimämpi. Vesiliukumäkikin oli ihan kiva pimeiden mutkaosuuksien ansiosta.

Pieni päivällinen nautittiin nuudelibaarissa. Kasvisnuudelikeitto oli hyvää ja myös melkoisen mausteista ja polttavaa. Syömäpuikotkin pysyivät kädessä vaikka niiden käyttämistä ei ole paljoa tullut Japanin reissun jälkeen harjoiteltua.

Tytöt painuivat loppuillaksi jonnekin sataman suunnalle muiden Reykjavikissa vielä olevien suomalaisvaihtarien kanssa seuraamaan euroviisujen karsintaa. Ite olin tylsä ja toimin uimakamakuriirina ja toin itseni ja uintikamppeet Sinin kämpälle. Sen verran jaksoin viisuja vilkaista, että totesin Ylen verkkostriimin toimivan myös Islannissa ja sain lähetyksen päälle juuri sopivasti tuloksien lukemisen aikaan. Partakin tuli sopivasti ajeltua niin ei sekoitu heti retkellä mahdollisesti vastaantuleviin islantilaisiin peikkoihin...

Raufarhólshellir 17.5.2013

Starttasimme Reykjavikistä Hlemmurin linja-autoasemalta kohti vaellusmestaa. Bussia piti vaihtaa Mjódd-asemalla parinkymmenen minuutin matkan jälkeen. Aluksi oli tarkoitus matkata Seljafossiin asti, mutta Mjóddilla vaihtoa odotellessamme keksimme, että jäädäänkin Hveragerðissa ja mennään bussilla 71 eteenpäin. Jos bussi suostuisi jättämään meidät puolessa matkassa reittiään pääsisimme ihan luolan huudeille.

Hveragerðissa jäätyämme pian selvisi, että emme koskaan saisi tietää olisiko kuski jättänyt meidät kyydistä. Linja 71 oli lopetettu edellisenä kesänä. Aikataulut löytyivät yhä netistä. Whippee. Hulppeaa. Olimme siis n. 10 km päässä risteyksestä, josta meidän oli tarkoitus lähteä haikkaamaan. No panic: sinne kulkee suora tie. Ei meitä näin helposti käännytetä takaisin, joten lähdimme painelemaan tietä ja liftasimme mennessämme ohiajaviin autoihin. Reilut kolme kilsaa ehdimme painella ja mm. väitellä sopivista liftaustavoista, kunnes auto pysähtyi ja poimi meidät kyytiin.

Matka taittui mukavasti lava-autoon viritetyn asuntoautolisäosan pehmoisella penkillä Sinin haastellessa edessä saksalaisen kuskin kanssa. Tämä päättikin lähteä tutustumaan Raufarhólshellir-luolaan kanssamme ja ajoi meidät sen parkkipaikalle asti. Jee, reissu eteni hienosti: asfalttitien paarustaminen sai jäädä.

Lähdimme luolaan ilman rinkkoja lamppujen ja kameroiden kanssa varustautuneina. Opastaulussa luvattiin luolan jatkuvan 1,3 km ja alku olikin helppoa, kun etenimme kuvausryhmän tekemää kivipolkua. Sini kertoi, että luolassa oli kuvattu hollywood-leffaa, jonka yhteydessä polku oli pykätty. Alkuosassa oli katossa isoja reikiä ja valoa piisasi. Pian luola lähti kuitenkin kunnolla maan alle ja jäiset hattivatit läikittivät kivistä käytävää. Eteneminen oli hieman kinkkisempää ja suht hidasta, mutta luola houkutti meitä eteenpäin.

Jään alla oli eri värisiä laavakiviä ja värit saivat jään näyttämään metkalta. Auringonvalo jäi vähitellen taakse ja jäiset hattivatitkin vähenivät ja lopulta loppuivat kokonaan. Kiipeilimme pilkkopimeää luolaa eteenpäin ja löysimme pienen erkanevan tunnelin. Matka taittui ylös alas ja kuvia räpsien. Luolasta löytyi monennäköistä ja -väristä kiveä joita aina välillä pysähdyttiin tutkimaan tarkemmin. Teki mieli jatkaa aina vähän pidemmälle. Tiirasimme kamerasta luolan karttaa ja totesimme, että ehkä puoli kilsaa ollaan edetty. Istuimme kaikki neljä pilkkopimeässä kuunnellen tippuvan veden ääntä. Huikeaa kun yksi aisti on kokonaan sananmukaisesti pimennossa.

Matka takaisin luolaa pitkin sujui jo helpommin ja ulkona oli vielä valoa, kun kuoriuduimme takaisin rinkoille hörppäämään vettä ja popsimaan evästä. Saksalainen vahvistus oli jo selvinnyt autolleen ja tarjosi meille viskihuikat lämmikkeeksi. Haastelimme tovin Islannista ja jokien ylittämisestä, jota varten saksalaisella oli hollantilaiset puukengät ja sitten jatkoimme tahoillemme kiiteltyämme kyydistä.

Meidän kohdallamme vaellus pääsi alkuun laavakentän ylityksellä ts. oiolla suoraan heppaurareitillemme. Tämä laavakenttä oli kartalla merkitty kulkukelpoiseksi (passable) ja sitä pääosin kuorrutti jännän pehmoinen harmaa sammal. Pomppeloimme kenttää läpi ja päästyämme heppatrackille näimme vielä valkoisen kiirunan. Alueella tuntui olevan yllättävänkin paljon lintuja, joita silloin tällöin singahteli laavakentällä ja jotka laulaa loilottivat paljon.

Seurasimme laavakentän ja ylämäkeen nousevan hiekka-alueen rajalla kulkevaa heppauraa, joka ei vaikuttanut miltään suosituimmalta reitiltä, kunnes löysimme mukavan tasaisen ja vähän tuulensuojaisen telttapaikan, josta oli myös hyvät näkymät lähivuorille. Pistimme shangri-lan pystyyn ja kokkailimme juustotortillineja tomaattikastikkeessa linsseillä höystettynä. Namia!

Reykjadalur 18.5.2013

Aamulla möngertäessämme riisipuuro-mustikkakiisseli -aamiaisen jälkeen ulos teltasta huomasimme, että harmaa tyynysammal oli sateisen yön aikana muuttunut kauniin vihreäksi matoksi. Laavakenttä oli ihanteellista kirkonrotta-maastoa, toki petollisia koloja, irtokiviä ja teräviä kulmia lukuun ottamatta. Piiloilut jäivät kuitenkin satunnaisten vessakeikkojen tasolle ja jatkoimme matkaa impassable-laavakentän reunaa pitkin. Se olikin selvää menninkäisten valtakuntaa ja ne ihmettelivätkin meitä koloistaan.

Matka jatkui tuhkakentän halki naalin jälkiä ihmetellen. Tuuli yltyi, kun nousimme heppauraa korkeammalle ja ylängöllä olimme hyvin onnellisia, että kuljimme myötätuuleen. Pitkäksi aikaa ei parantunut pysähtyä ellei halunnut lisätä vaatetta päälle. Söimme evästä melkein pätevässä tuulensuojassa kukkulan ja pienen töyrään alla ja saimme samalla läheisistä lätäköistä juomavesitäydennystä. Suoaromia - Ugh!

Kuljimme pilvessä olevan reilu 400 metrisen vuoren ohi ja bongasimme kapustarinnan noustessamme Reykjavikista tulevalle vilkkaasti liikennöidylle tielle, jonka yli jatkoimme matkaa Reykjafellin (514 m) huipulle. Voi todeta, että huipulla tuulee - ja kovaa. Myötätuuleen rinteen nouseminen oli helppoa, kun tuuli teki ison osan työstä nousijan puolesta. Vastarinne vaan oli aika jyrkkä, joten ylhäällä piti varoa ettei tuuli tarttunut ikävästi rinkkaan ja heittänyt vastarinnettä alas. Nelinkontin homma kuitenkin toimi.

Tien laidalla oli joku turistikohde, koska sen pihalla tupruttivat sauhuja useammatkin kuumat lähteet, joiden vesi oli johdettu pienois Blue Lagooniin, kuten Sini totesi minikylpylän nähdessään. Paikka näytti kuitenkin tässä hetkessä suljetulta, joten ohitimme sen ylärinteen puolelta lähteitä pällisteltyämme.

Ylhäällä ihmettelimme maisemia joka suuntaan ja erityisesti alhaalla useammassakin suunnassa häämöttäviä maalämpövoimaloita. Sellaisia kun ei ollut karttaan merkitty. Myös teitä oli enemmän kuin mitä kartasta löytyi. Laskeuduimme kuitenkin suunnitelman mukaisesti huipun pohjoispuolelle keskelle voimala-aluetta. Kieltokylttejä tai muuta sellaista voimala-alueelle ehkä tyypillistä ei näkynyt. Rinteessä bongasimme vielä kaksi kiirunaa viimeisellä lumipläntillä koloihin uppoutuneina (ilmeisesti pelästytimme ne liikkeelle, koska ei niitä lumeen hautautuneina olisi havainnut).

Voimalaputkien katveessa pääsimme tuulensuojaan tsiigaamaan karttaa ja pohtimaan reittivaihtoehtoja. Päädyimme siihen ainoaan, joka ei noussut seuraavalle ylängölle. Ja samalla ainoaan, jossa ei ollut kylmävesilähdettä tiedossa lähitulevaisuudessa. Kello alkoi jo olla paljon emmekä olleet vielä keitelleet lounasta veden puutteen vuoksi. Matka kulki lyhyen tovin asfalttitietä ja pian laavahiekkatietä myöten voimalaputkien ja hassujen iglurakennelmien ohi. Paikka vaikutti islantilaisten Mars-tukikohdalta, koska iglurakennelmat muistuttivat aivan tieteiskirjallisuuden pyöreähköjä avaruustukikohtia. Tuuli senkun jatkoi puhaltamista ja pian taivaalta alkoi vihmoa vettä. Pohjoisessa olevilta kukkuloilta oli valunut vettä alas ja löysimme kirkasvetisiä lätäköitä, joista täydensimme vesivaroja. Kun taivaalta alkoi vihmoa vettä, päätimme pystyttää teltan tien viereen ja kokkailla ruokaa.

Ruoan päälle tuntui siltä, että vielä jaksaa kulkea ja päätimme koettaa jatkaa matkaa aina kuumalle joelle asti eli vielä 7,5 km verran ihanan kuuman kylvyn toivossa. Tien varressa oli monenvärisiä kiviä ja jättiputkenpätkiä, joiden sisään mahtui seisomaan. Mukaan tarttui kivi jos toinenkin ja matka jatkui välillä tien mutkia oikoen. Pisin off-road pätkä syntyi kun lähdimme kartalla suoksi merkityn alueen halki. Tommi innostui kun huomasi, että nyt päästään hyiseen veteen kahlaamaan. Saimmekin kahlata pariin otteeseen ennen kuin suoalueen halki virtaavat leveimmät purot/joet oli ylitetty. Virkistävän kylmää.

Loppumatka taittui tasaisen varmasti puhaltavassa hyytävässä tuulessa välillä uppoillen petollisiin juoksuhiekkamaisiin tuhkakohtiin. Isotkin kivet saattoivat jalan alla upahtaa ja pian sitä oli nilkkaa myöten mömmössä. Vaelluskengät olivat tässä mielessä hyvä valinta. Lähdimme laskeutumaan Reykjadaluriin ja pian polku yhdistyi selvästi käytetympään ja näkyvämpään paanaan. Polun varressa oli varoituskyltti, joka mainitsi 100 asteen lämpötiloista. Laakso oli nimensä mukainen ja sieltä nousi vaalenharmaita savupatsaita, jotka tuuli painoi oitis rinnettä kohti. Pohjalla pääsimme läheltä katsomaan kuumia lähteitä, joista osassa kupli ja porisi eri väriset mutavedet ja maaperä oli vaihtelevan väristä. Laaksossa virtaavan kuuman joen alusta löytyi polveilevan jyrkkäpiirteisen kallion päältä putoava vesiputous. Tästä suunnasta sai alkunsa kuuman joen kuuma-osio. Jatkoimme jokea myöten alaspäin ja näimme perässämme tulleiden pyöräilijämiesten jättäneen yhteen kuumaan porinaan munat keittymään.

Sini oli käynyt joella aikaisemmin ja tiesi, että kylpy-ystävällinen kohta löytyy kuuman ja kylmän joen risteyksestä. Etenimme joen vartta kulkevaa polkua kuumia lähteitä ihmetellen. Risteyskohdassa oli muutaman hengen poppoo juuri kiskomassa vaatteita päälleen ja siirryimme kylmää jokea vähän ylöspäin ja laitoimme tasaiselle alustalle teltan pystyyn. Kokkasimme iltaruokaa sillä välin kun pyöräilijäkaksikko kävi kylpemässä ja ruoan päälle pulahdimme kuumaan jokeen.

Pitkän hikisen ja kylmätuulisen päivän jälkeen kuuma vesi tuntui tosi hienolle. Jokien yhtymäkohdassa veden lämpötila vaihteli paljon ja vähän edemmäs oli kasattu kivivalli, jonka eteen syntyi lilluttavan syvä allas, jossa oli mukavaa ~38 asteista vettä. Tanja kävi myös lämpimän joen ylävirrassa kylvähtämässä kuumassa vedessä. Se oli nyt vähän turhankin kuumaa ja käsiä ja jalkoja ei voinut pitää veden alla kovinkaan pitkään. Lämpötila oli ~45, koska uimaloissa oltiin puljattu 44 asteisessa vedessä ja tuo oli kuumempaa. Illan puljaussession jälkeen kömmimme makuupusseihin sammahtamaan.

Paluu Reykjavikiin 19.5.2013

Aamulla vesisade ei motivoinut meitä nousemaan joten köllimme yhteentoista asti teltassa ja väsäsimme aamupalaksi mustikkakiisseli-mysli yhdistelmää kattilallisen. Hyvin upposi. Sateinen sunnuntai tuskin houkuttelisi pahemmin turisteja, koska parkkialueelta oli noin 3 km kävely aluksi paljonkin ylämäkeen. Niinpä siirryimme taas kylpyaltaisiin. Tällä kertaa sade ja sen myötä jokeen valuva kylmä vesi olivat viilentäneet lämpöä ja sekoittuneen veden lämpö jäi jonnekin ehkä reippaan 30 tietymiin ja kuumassa virrassa kärsi ihan hyvin lillutella. Myös eniten veteen mennessä kirkunut Sini köllötteli siellä tyytyväisenä.

Kuivateltuamme popsimme Tommin kuumassa lähteessä keittämät kananmunat, jotka olivat aika täydellisen pehmoisia. Keittoaika ~20 min. Purimme hurjassa drizzlessä teltan ja kun teimme lähtöä huomasimme, että puolentusinaa turistia oli selvinnyt lämpimälle virralle ja oli juuri valmistautumassa kylpemään. Hieno ajoitus kun saimme tämän Islannin kuuluisimman kuuman luonnontilaisen joen itsellemme kahteen otteeseen useammaksi tunniksi. Lähdimme paarustamaan vastatuuleen sadetikarien sataessa naamallemme. Matkalla oli alkuun paljon savua sylkeviä kuumia lähteitä joista osassa oli monimetrisiä täynnä kuplivaa savivettä olevia altaita. Kertaalleen kuljimme rikinkatkuisessa lämpimässä sauhussa, joka sai kylmän sateen tuntumaan aika mielenkiintoiselta.

Matka taittui ensin rinteitä nousten ylämäkeen kuuman joen kadotessa syvemmälle uomaansa. Jokeen yhtyi pienempiä sivuhaaroja ja yhdessä ne lorisivat alas suurena vesiputouksena, jota pääsimme korkealta rinteeltä ihastelemaan. Kulkua vauhditti koko ajan pian alkaneen alamäen lisäksi jatkuva kova tuulen ja sen heittämän sateen yhdistelmä. Tommi sai odottamaansa sadesäätä oikein urakalla :).

Pääsimme kuuman joen parkkipaikalle. Matkalla tuli vastaan pari poppoota, joista toisessa oli Sinin tuttuja. Olivat aika heppoisesti varustautuneet säähän ja älysivätkin kääntyä takaisin. Vastaan tuli myös poikakaksikko, joilla oli lenkkarit ja farkut. Jooh. Kiva uintireissu selkeesti tiedossa. Vaapuimme vastaan kauttaaltaan gorepuvuissa ja rinkat sadesuojiin piilotettuina. Parkkiksen kohdalla täytyi vielä kokeilla vettä ja joissain purosissa oli lämpöä jäljellä. Tosin alempanakin oli kuumia lähteitä lisäämässä pökköä pesään.

Jatkoimme ensin tietä ja sitten vaelluspolkua Hveragerðiin, jossa Sini ja Tanja ehtivät istahtaa pitseriaan ja alkaa valikoida pitsoja. Tommi saapui pian infoamaan, että bussi Reykjavikiin lähtisi 16.40 eli 20 minuutin päästä ja seuraava vasta kahden tunnin päästä. Jäivät pitsat syömättä ja matkasimme bussilla tuttua reittiä Mjóddin kautta Hlemmuriin ja Sinin kämpille, jonne levitettiin märkiä kamppeita kuivumaan. Sini pohdiskeli josko hänen uusi saksalainen kämppiksensä ei enää pian suhtautuisi vieraiden tuomiseen taloon yhtä positiivisesti.

Kävimme vielä illalla popsimassa pitsat Reykjavikin pääkadulla sijaitsevassa pitsamestassa. Aluksi oli tarkoitus mennä islantilaiseen hampurilaisravintolaan Hamburgerfabrikiin, mutta siellä oli 40 minuutin jono niin lähdimme tsekkaamaan muita paikkoja. Kummasti ruokapaikanmetsästyksen aikana myös tähän asti kuiva Reykjavik alkoi saada vettä niskaansa ja koko päivän aamupalan ja suklaarusinoiden voimin jaksaneet reissaajat alkoivat olla aika kypsyneitä. Onneksi kaikki vaatimukset täyttävä paikka löytyi ja hyvä pitsa löysi tiensä parempiin suihin.

Maanantai

Oltiin löllöinä kämpällä. Oli helluntain jälkeinen vapaapäivä ja paikat olivat pitkälti kiinni. Päivän suoritus oli käydä kirjakaupassa (ne on jostain kummasta syystä auki vapaapäivisin ja ruuhkaakin oli) ostamassa lounais-Islannin kartta ja lintukirja. Samalla matkalla täydennettiin aamupala ja eväsvarantoja. Sini ja Tanja lähtivät merenrantakuuma-allasmestaan illalla ja Tanja pääsi Atlanttiin uimaan. Jee! Paluumatkalla käytiin Haithamin kanssa Babalú-nimisessä hauskasti sisustetussa kahvilabaarissa. Tommi ei jaksanut vääntäytyä paikalle, mutta hänenkin iltansa piristyi kun koko jengi tömähti keittiöön. Ilta oli jo pitkällä ja päivällinen oli syömättä ja lounaskin oli jäänyt väliin, joten kokkailimme tortellineja tomaattikastikkeella ja pelasimme jatsia. Tanja kävi pihalla bongaamassa kissoja ja naukui mikä hämmästytti naapureita. Illasta vielä pakkailtiin rojuja kasaan.

Tiistai

Aamulla oli suhtkoht aikainen herätys ja Sini ja Tommi lähtivät kympiksi hakemaan Sadcarsilta tilattua vuokra-autoa. Auto saatiin pakattua ja aamupalat vetäistyä napaan niin, että Tanja ja Tommi pääsivät yhdentoista aikaan liikkeelle kohti Golden Circleä. Oli aika sanoa hyvästit ja kiitokset Sinille ja heiluttaa Reykjavikille. Pienoinen Toyota Yaris oli jo kuluttanut Islannin teitä yli 170000 km, mutta hurjilla kierroksilla se edelleen jaksoi painaa menemään. Ensimmäinen pysähdys oli Thingvellirin kansallispuisto. Matkalla ihmeteltiin pilvien seassa piilottelevaa Esjaa ja muutamaa muutakin lumihuippuista vuorta. Sää oli vaihteleva ja kansallispuistoon saavuttaessa tuhnutti vettä. Parkkipaikka oli aikas täynnä harmaita autoja. Miten Islannissa voi olla niin paljon tiehen maastoutuvia autoja! Thingvellirin suurin houkutus on se, että siellä pääsee näkemään erkanevien mannerlaattojen rajan selvemmin kuin missään muualla. Käpystettiin ympäriinsä ja ihmeteltiin äkkijyrkkiä teräväkivisiä seinämiä. Sää selkeni ja aurinko näyttäytyi ja valaisi myös etelään aukeavaa Thingvellir-järveä. Tanja kävi kahlaamassa joessa, jossa muuten näytti kylpevän lähinnä merihanhia. Jyrkänteen yläreunalle vievä puinen näköalapaana oli toisesta päästä kiinni: mannerlaattojen hidas etääntyminen toisistaan vaikuttanee puiston rakennelmiin :). Paikka oli hieno ja palauduimme autolle Visitor centre:n kautta. Matka jatkui laavakentän poikki ja päädyttiin jättämään hiekkatieoiko välistä pienenä epäluottamuslauseella Yarista kohtaan. Toisaalta autolle ei oltu otettu mitään ylimääräisiä vakuutuksia eli tuulilasin halkaiseva kivi voisi olla kallis tikki. Matkasimme Laugarvatn-järven ohi seuraavaan kohteeseen: Geysir. Kuumalta joelta tutut tuprutukset näkyivät ja osasimme oikeaan paikkaan. Näköalakohteissa oli kyllä parkkipaikkaa, ruokaloita ja matkamuistokauppoja. Ja ihmisiäkin löytyi, mutta vain yksi turistibussi. Autovuokraamossa kesäkausi alkaa vasta kesäkuussa, joten niin taitaa tehdä myös varsinainen turistisesonki, joka toukokuun loppupuolella on vasta heräilemässä kunnolla vauhtiin. Tallustimme katsomaan kuumia lähteitä, jotka oli erotettu naruaidoin ja sadan asteen varoituskylttejä piisasi. Paikalla on yksi tasaisen varmasti suhautteleva geysirlähde nimeltään Strokkur, joka ampui jonnekin 20 metrin hujakoille epäluotettavin väliajoin. Opasteen mukaan Geysir-niminen geysir (lienevätköhän saaneet siitä nimensä vai miten päin?) voi turskauttaa kuumaa vettä 0 metrin korkeuteen. Optimistisina ihmisinä istuimme penkille odottamaan Geysirin purkautumista. Jokin opasteen lähteistä purkautui 30-90 minuutin välein, joten päättelimme että 1,5 tunnin odotuksella pääsisimme näkemään tuon korkean purskauksen. Sitä ei kuulunut ja turistit tuntuivat keskittyvän kameroineen Strokkurin eteen. Vilkaisimme uudelleen opastaulua ja tuo purkautumisväli koskikin Old Faithfulia Yellowstonessa. Geysir purkautui viimeksi vuonna 2000. Palasimme ihmettelemään Strokkuria ja useamman komean purskauksen jälkeen lähdimme autolle. Sää alkoi huonota ja popsimme eväitä autossa katsellen kauempaa Strokkurin suhauttelua. Matka jatkui synkentyneessä säässä kohti Gulfoss-vesiputousta. Gulfossiin saavuttuamme kyttäsimme hetken aikaa autossa sään paranemista. Joku viisas on sanonut islantilaisesta säästä, että jos et tykkää siitä niin odota 15 minuuttia :). Vinkki tepsi ja sää parani ja pääsimme ihastelemaan Gulfossia ja sen päälle muodostuvaa sateenkaarta. Putous muodostuu parista eri tasosta joista ylemmän putouskorkeus on 11 metriä ja alemman 20 m eli se on se valtaisa ja komea. Vettä kuohuaa sellaisella voimalla, että rantapolkua kulkiessa saa väkisten pienen sumutussuihkun päällensä. Vartin päästä sää muuttui taas ja tällä kertaa tarjolla oli sekoitus tuulta, rakeita, vettä ja räntää. Auton tuulenpuoleinen kylki kuorruttui täysin räntämoskalla. Pyöreän opastetolpan tuulelta suojassa oleva puoli taas pysyi täysin kuivana, koska tuuli puhalsi niin voimakkaasti. Melkoisen uitettuja turisteja oli liikkeellä...

Golden Circlen päänähtävyydet tuli nyt bongattua ja masuja alkoi jo vähän kurnia eväspalastelusta huolimatta. Kokeilimme islantilaista hiekkatietä ja selvisimme hurjista nimismiehenkiharoista vammoitta. Yhdessä kylässä oli etiopialainen ravintola, mutta se ei valitettevasti ollut auki, joten jouduimme posottamaan Islantia kiertävälle 1-tielle asti ja Hella-nimiseen paikkaan 16-tuumaiselle pitsalle. Nälkä lähti. Jatkoimme seuraavaan kylään ruokakauppaan, joka oli onneksi seitsemään asti auki. Kaupan jälkeen arvottiin mitä tässä nyt tehtäisiin.

Ajellessa suunnitelma hahmottui ja päätimme skipata jäätiköllä käymisen useammastakin syystä. 1) Pieni Yariksemme voisi saada aika kylmää kyytiä hiekkatiellä monen sadan metrin nousussa 2) Tanjaa pelotti samainen hiekkatie alaspäin samaisessa autossa hurjassa tuulessa 3) Kello oli jo paljon ja keksimme jotain hienompaa. Körötimme siis Skógafossin putoukselle, joka näkyi selvästi tielle asti. Putous oli leveä ja sen yläreunalle pääsi nousemaan ritiläportaita. Aurinko pilkisteli taas hetken mutta pilvet alkoivat ropotella päällemme putouksen ihailun aikana. Tommi totesi ylhäällä, että yläjuoksun yli voisi hyvin kahlata ja jännää miten pieni määrä vettä sai aikaan hienon putouksen. Alas tallustaessamme huomasimme, että jokin epäonninen lintu oli rakentanut pesänsä portaiden alle. Taitavat ne munat jäädä hautomatta. Tanja onnistui kastelemaan itsensä putouksen sumutuksessa. Hurja pauhu ja paine siitä kyllä lähti. Havaitsimme myös myös pieniä kahlaajalintuja, joita epäilimme Ruddy Turnstoneiksi englanninkielisen lintukirjan pohjalta. Tanjan vaihdettua kuivat kuteet niskaan palasimme 1-tietä vähän takaisinpäin ja käännyimme Seljalandfoss-vesiputoukselle. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja varauduimme sadekutein, koska Sini oli maininnut että tämän putouksen taakse pääsi kävelemään. Vaajaan rautuminen oli ehkä liioiteltua, koska putouksen taakse meni hurjan leveä paana eikä suurta kastumista ollut luvassa paanalle pysyessä. Ilta alkoi olla jo pitkällä ja siirryimme vajaan puoli kilsaa eteenpäin samaa tietä leirintäalueelle. 1200 ISK/nuppi ja ei kun teltta pystyyn. Tämä leirintäalue oli siinä mielessä erityinen, että sillä on oma vesiputous, joka pilkotti tiellekin. Telttapaikalta näkyi yhteensä neljä vesiputousta: Seljalandfoss, leirintäalueen piiloputous ja pari pienempää niiden välissä. Islannin lounaisrannikkoa leimaa kyllä lättänyys rannan suuntaan: ei puita tai kukkuloita, talot vaan möllöttävät siellä täällä. Sisämaan suuntaan alkavat vuoret kohota ja vesiputoukset saavat vetensä ylhäällä sijaitsevista jäätiköistä. Lähimpänä meitä niistä Eyjafjallajökull, joka 2010 iloisesti jumautti purkauksellaan Tommin Argentiinaan. Hassua, että nyt päädyttiin ihan sen lähistölle. Kävimme illan ratoksi tutustumassa piilovesiputoukseen ja se osoittautui paljon aikaisempia hurjemmaksi. Putous oli muihin putouksiin suhteessa kuten Geysir-alue kuumaan jokeen. Täältä puuttuivat varoituskyltit ja rajoitukset tai viimeisen päälle rakennetut kulkupaanat. Putous näkyi tippuvan kallion laelta koloon, koska vain sen yläosa oli näkyvissä kauempaa katsovalle. Lähdimme kapuamaan ylös, jotta voisimme ihailla koko putousta. Hasardi paana erottui kivestä ja jyrkimmän pudouksen kohdalle oli vedetty kettinkiä kädensijaksi ja lopusta löytyivät puiset tikapuut, joite myöten pääsi kurkistamaan kallion reunan yli putouksen luolaan. Hurjaa! Tanjaa pelosteli taas aikas paljon :). Laskeuduimme alas ihmettelyjen jälkeen ja huomasimme, että myös putouksen alajokea myöten pääsee kivillä pomppien luolaan. Nyt ei korkeanpaikankammo vaivannut ja Tanja pompahteli kiviä pitkin iloisesti putouksen juurelle. Hieno luolameininki ja taas oltiin putouksen kohinapainesumutuksessa. Aurinko laski hiljalleen luolan sisäänkäyntiä edelleen valaisten. Huikeaa!

Palasimme hakemaan autolta muonat ja menimme leirintäalueen tarjoamaan lämmitettyyn keittiö/ruokatilaan popsimaan ja lueskelemaan. Tommi myös siirteli kuvia muistikortilta, joka oli kummasti jo kerennyt täyttyä. Ohjasimme myös yhdet myöhäiset tulijat pystyttämään telttaa, sillä henkilökunta oli jo ehtinyt poistua. Olimme itsekin olleet hämäännyksissä, että onko paikka auki, mutta häkissään ulkona kököttävät angorakanit saivat meidät kokeilemaan lukitulta näyttävän rakennuksen ovea. Henkilökuntaakin kävi pyörähtämässä paikalla ja saimme maksettua sekä kuulimme, että huomenna menisi klo 10 lautta Vestmannsaarille eli huomiseen kohteeseemme.

Keskiviikko

Heräsimme aamulla viimaisessa teltassa ja aamutoimeilujen jälkeen pälähdimme laivarantaan 15 minuuttia ennen lautan lähtöä. 1260 ISK/nuppi ja pääsyliput lautalle kouraan. Bongasimme Rikun uuden siilitukan kahviosta ja pian Sinikin pälähti teen ja kleinurin kanssa paikalle. Jeejee! Siirryimme koko jengi kannelle ihmettelemään aurinkoista meripäivää. Myrskylintuja, etelänkiisloja ja riskiläkin saatteli meitä merelle matkallamme lähellä häämöttäviä Vestmannsaaria kohti.

Matka sujui kannella auringossa paistatellen. Jylhäpiirteiset vulkaaniset saaret olivat komeaa katseltavaa. Satamaan mentiin kapean salmen kautta ja etelän jylhillä rinteillä pesi hurjasti myrskylintuja. Vau! Satamassa meitä vastassa oli Sinin vestmannsaarelainen kaveri Gudmundur, joka korjasi meidät punaisen (!) jeepin kyytiin ja alkoi kierrättää ympäri saarta. Aluksi kävimme katsomassa Tommin syntymäpäivänä 23.1.1973 alkaneen tulivuoren purkauksen tuhoja. Rantaviiva oli aika pitkälti piirtynyt uusiksi ja laavavirta oli ollut lähellä tukkia satamaan vievän salmen. Tuijottelimme puoliksi laavan alle jäänyttä vesitankkia ja vuonna 2000 Norjasta Islannin kristinuskon 1000-vuotislahjaksi saatua tervakirkkoa (Oikeesti, kaikenlaisia lahjoja..).

Kävimme katsomassa myös laavakentälle vapaaehtoisvoimin tehtyä puutarhaa, josta löytyi satoja kasvilajeja, jotka tosin eivät pääosin vielä olleet ehtineet kukkaan. Gudmundur tipautti meidät purkauskraaterin keskellä sijaitsevan ristin juurelle ja lähdimme kipuamaan tulivuoren päälle. Laavarakeissa tarpominen oli jänskää ja eri värisiä kiviä kertyi mukaan. Huipulta oli huikeat näkymät ja siellä myös tuuli hurjasti. Eyjafjallajökull ja rannikko näkyivät sinisen meren takana. Paljon kauniimpaa säätä ei olisi voinut osua. Kokeilimme myös laavamaata ja Sini näytti meille siitä kuumia kohti O.O.

Laskeuduimme näköalatasanteelle, jossa Gudmundur jo odotteli meitä. Laavakivennostorupeaman jälkeen lähdimme kohti paikan luontomuseota, vai akvaarioksikohan sitä olisi pitänyt sanoa. 1000 ISK oli pääsymaksu jonka iloisesti pulitimme, sillä olimme kuulleet että museossa pääsee tutustumaan kesyyn lunniin. Pianhan museonpitäjä toi lunnin ja iski sen Tanjan olkapäälle. O.O!! Lunni tuntui tykkäävän sormien nokkimisesta, joten parasta oli antaa sen istuksia olkapäällä nauttimassa salamavalojen räiskeestä. Lunni tuntui tykkäävän niskan rapsuttamisesta ja Gudmundur varoitteli sen paskashoteista, joita pääsimmekin näkemään kaksi, jotka onneksi osuivat pääosin lattiaan. Lunni kietoi meidät pauloihinsa ja sen kanssa leikittiin ja sitä koetettiin lattialta jallittaa kävelemään käden päälle, mutta fiksuna oliona se näki konnankoukkujemme läpi. Paikassa oli lisäksi paljon täytettyjä lintuja ja monta akvaariota kaloja, merisiilejä, meritähtiä, rapuja jne. "Oo, niin söpö. Se oli kuin kissa", Tommi totesi jälkeenpäin lunnisesta. Se oli siis tullut museoon pienenä pufflingina, koska oli lähtenyt pesästä liian aikaisin. Elokuussa saarilla on luvassa jokavuotinen nuorien lunnien pelastamisoperaatio, kun osa pesistään poistuvista lunneista eksyy kaupunkiin ja lapset keräävät niitä laatikoihin ja vapauttavat takaisin merenrannalle. Voisipa olla jännää näky!

Seuraavaksi käytiin ravintolassa, josta irtosi aika namia pitapurilaista rostiperunoilla. Gudmundur myös kertoi sekä parhaan että huonoimman myrskylintutarinan jonka olimme kuulleet. Se huono meni näin: Once upon a time there was a fulmar. Then it hit the sea and died.

Jatkoimme saareen tutustumista ihmettelemällä kallioon kiinnitetyillä köysillä kielekkeeltä liaanimaisesti kallioseinämälle heilahtaivia poikia. Seinämästä ponkaistiin vauhtia ja heilahdettiin takaisin lähtökielekkeelle. Gudmundurin mukaan about saaren kansallisurheilua. Seuraava kohde oli vuosittaisten festarien pitopaikka golfkentän vieressä. Sinne oli pystytetty turvekattoinen laavakivinen viikinkitalo. Siellä oli kylmää ja puisia pöytiä. Hurh.

Lähdimme vielä lopuksi bongaamaan lintuja saaren eteläkärkeen, joka on myös Islannin tuulisin paikka. Gudmundurin ohje auton pysäköinnistä nokka kohti tuulta oli aikas hyvä, koska silloin tuuli ei meinaa napata auton ovia avattaessa mukaansa. Eteläkärjessä jyrkät kalliot putosivat mereen ja lunnien kolot rei'ittivät ruohopengereitä. Lunneja ei näkynyt missään. Kiersimme polkua ympäri ja Sini opetti Gudmunduria kävelemään ilman kenkiä, mitä tämä ei ollut koskaan tehnyt!!! Korkea aika. No juu, bongasimme paljon myrskylintuja, jotka tykkäsivät pesiä jylhimmissä paikoissa. Lisäksi näimme suulan ja jonkin verran lunneja keikkumassa alhaalla aalloilla. Autotien vieressä oli lammasaitaus ja houkuttelimme lampaita heinällä ja ruoholla, mistä vain rohkeimmat niistä vähän innostuivat. Kuiva heinä ei kuitenkaan maistunut. Gudmundur erehtyi mainitsemaan, että lampaat ovat hulluina leipään. Eikös Tanja kaivanut pari leipäpalaa repusta ja koko lammaslauma rynnisti paikalle O.o.

Kävimme vielä pikaisesti lintutornissa ja sitten olikin aika suunnata satamaan. Gudmundur, Sini ja Riku jäivät heiluttamaan satamaan Tanjan ja Tommin seilatessa kohti Islantia. Noin puolen tunnin lauttamatkan jälkeen pääsimme toteamaan, että Yaris on uskollisesti paikallaan. Huristimme Selfossiin uimahalliin, josta löytyi naisten puolelta sauna! Oli siellä myös lämpöaltaita (38-39 ja 42-44-asteiset) ja vesiliukumäki sekä 45 asteinen höyrysauna. Peseytyminen piristi ja jatkoimme ajamista etelärannikkoa pitkin kohti Keflavikin lentokenttää. Matkalla käytiin kaupassa ja pian huomasimme, että bensa on hyvin vähissä. Viimeinen bensatäppä alkoi vilkuttaa 57 km ennen seuraavaa pientä kaupunkia. Päätimme ajella sinne asti ettei aamulla tarvitsisi panikoida bensan riittämistä lentokentälle mentäessä. Yariksen jäähdytysvesivalo alkoi myös vilkkua ja koska Sadcars ei ollut nähnyt tarpeelliseksi antaa meille ohjekirjaa emme oikein tienneet mistä on kyse. Autossa oleva tarra kehoitti soittamaan firmaan jos mikään valo vilkkuisi. Pääsimme seuraavaan kaupunkiin ihasteltuamme hienoa haloa auringon ympärillä. Bensaa löytyi ja leirintäalue, jonne jäimme yöksi. Täällä meni sisäruokatila kiinni klo 22 eli ei ollut yhtä hyvä meininki kuin piilovesiputousangorakanipaikassa. Lämmittelimme vielä autossa iltapalan merkeissä 9 bensalitramme turvin ennen shangri-lan suojiin sukeltamista.

Torstai

Aamulla heräsimme kuuden paikkeilla siihen että tuuli riepotti telttaa. Seitsemään mennessä pari kiilaa oli irronnut eikä oikein auttanut kuin nousta. Sen siitä saa kun ei illalla viitsi kiristää kiiloja.. No juu, sateen vihmoessa purimme teltan ja lähdimme ajamaan kohti Keflavikiä ja Sadcarsin palautuspistettä. Olimme ajoissa liikkeellä, joten keksimme, että Keflavikissä voisi käydä kaupassa. Turha vaiva. Ajelimme kaupunki edestakaisin ja totesimme, että mikään pulju ei aukea ennen kymmentä. Islantilaiset elävät omassa ajassaan. Sadcarsin kartta palautuspisteelle oli surkea, joten harhailimme ristiinrastiin. Ohje lupasi kolmeen risteykseen Sadcarsin-kyltin, mutta moista ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Löysimme kuitenkin perille hurjalla suunnistuslogiikalla ja palautustäti vain iloisesti totesi, että joo, ei oo kylttejä. Täti oli Tommia paljon hurjempi kuski kun kävi heittämässä meidät kentälle.

Lentokentällä Tommi hamstrasi paikallisia karkkeja ja uutta pussia avatessaan totesi, että islantilaisten karkkimielikuvitus on hyvin rajallinen: kaikki näyttää papanoille. Huomasimme myös, että karkit kannattaa ostaa vasta tax- ja dutyfreestä kentältä. Tanja sai myös 900 ISKiä takaisin veroja villalangoistaan. Hassu systeemi.

Eka lento Osloon meni ihan nätisti, Oslon kentällä jumitus oli aika ruuhkaista ja pitkäveteistä. Ei edes langatonta verkkoa kaikkien käyttöön. Go Norja. Jatkolento Hki-Vantaalle lähtee vasta 20 vaille yhdeksän ja perillä ollaan puoli kahdeltatoista illalla. Voisi todeta seuraavia reissuja ajatellen, että kannattaa katsoa saapumisajat ja suunnitella seuraava päivä sopivan tapahtumaköyhäksi kellonajasta riippuen. Nimim. yöbussilla Jyväskylässä joskus kuudelta aamulla ja ysiltä pitäs olla menossa.