Vaarojen maraton 2017 - pummien yö

Perjantai-ilta ja kello on pian 20. Vaarojen maratonin pisimmän 130 km matkan lähtöhetki koittaa pian. Palloilen muiden ultrahörhöjen seassa ja moikkailen tuttuja ja niitä tuntuu aina riittävän. Piirit ovat pienet. Aina samat naamat koolla :) Sitä ei koskaan tiedä kenen kanssa päätyy matkaa taivaltamaan. Onko jokin aivan uusi naama vai vanha tuttu. Vai joutuuko pimeään metsään ihan yksinään? Yösuunnistus ja rogaining ovat syöneet pahimmat pimeän pelot pois omasta päästä. Yksinäinen pitkä taivallus on kuitenkin aina kova paikka omalle psyykelle. Mielessään ehtii pyöritellä kaikenlaisia asioita. Ihmiskroppa on mukavuudenhaluinen. Mieli yrittää aina puhua järkeä: Ei sinun tarvitse täällä kärsiä, kukaan ei pakota jatkamaan, yksi puhelu niin pääset sisätiloihin lämpimään ja ruuan äärelle, jalka menee kuitenkin rikki jos jatkat jne.

Antin kanssa eturivissä
Antin kanssa eturivissä. Kuva: Juha Saastamoinen, Onevision

Korttisen Antin ja Saalamon Janin kanssa haettiin paikat melkein eturivistä. Parempi olla hyvällä hollilla, kun hakee itselleen sopivaa vauhtiletkaa. Sitten mentiin... Simpanen ja Vapan Marko nappasivat odotetusti kärkipaikan. Maksimaisen Villen ääni kuului jostain läheltä. Se oli hyvä merkki. Villen vauhti voisi olla ihan ok. Reippaalla tahdilla mentiin. Alkumatka on erittäin helppoa ja leveää polkua. Juuri sopivaa, että voi juosta rennon vauhdikkaasti ja saa kroppaan sopivan matkalämmön. Sitä lämpöä sitten piisasikin... Ilman lämpötila oli vain n. seitsemän astetta mutta hikeä pukkasi pintaan heti ensimmäisen kilometrin jälkeen. Ilmankosteus oli niin korkea, että kevyt hikoileminen ei riittänyt jäähdytykseen vaan kroppa puski hikeä ihan kunnolla. Onneksi jalassa oli sortsit ja kompressiosäärystimet sai tiputettua nilkkoihin. Luottokisapaidasta piti kääriä hihat ja avata kaulavetskari. Tällä mentiin.

Kärkiletka pummasi reitiltä jo Mäkränahon kohdalla. Tämä pohjustikin koko viikonlopun teeman eli pummailun. Mäkränahon kohdalla reittiopaste oli erittäin hämäävästi ja väärin sijoitettu ja olikin ihme, että useampi ei lähtenyt väärään suuntaan. Lisäksi se olennaisin eli väärän reitin blokkaaminen sulkunauhalla oli jätetty tekemättä. Järjestäjien tarjoama karttakin on niin epätarkka, että sen perusteella ei pysty opettelemaan kaikkea, koska useimmat väärät polut puuttuvat kartasta.

Vauhti oli reipasta aina Mäkrän juurelle asti. Mäkrän nousu nöyrryttää kovimmankin karpaasin. Omassa letkassa oli selvästi kokeneita ultraajia, jotka tiesivät, että ylämäet pitää kävellä. Kukaan ei lähtenyt höntyilemään Mäkrän nousussa. Mäkrän huipulla pääsimme pilveen tai sumuksi sitä useimmat kutsuvat. Yösumu on valaisun kannalta erittäin hankala. Valo heijastuu sumusta ja menee vaikeaksi erottaa yksityiskohtia. Oma lamppu toimi muuten hyvin. Valoa riitti juuri ja juuri sopivasti. Yhtään vauhdikkaammassa juoksussa Armytek Wizardin 165 lumenin valokeila käy liian lyhyeksi. Toimii siis ultravauhdeissa. Tosin ei olisi haitannut vaikka tehot olisi tuplannutkin mutta se olisi edellyttänyt useita vara-akkuja. Antti kertoi oman juoksunsa jälkeen käyttäneensä Petzliään 60 lumenin teholla mikä on kyllä aivan liian vähän ja osittain selittää miksi Antti ei ehtinyt aikarajassa maaliin :-(

Mäkrän päällä Simpanen ilmestyi takaa ja selvisi, että kärkimenijät olivat pummanneet. Pian takaa ilmestyi muitakin vauhtihurjastelijoita. He saivat rauhassa karata. Sumun ja sateisten päivin takia kalliot olivat erittäin liukkaita. Teinkin ensimmäisen ja ainoan persliukuni Mäkrältä laskeutuessa. Onneksi kolhuja sai vain ylpeys ja selvisin pienellä mutaantumisella.

Nyt oli löytynyt se oma ryhmä ja sopiva vauhti vaikkakin reipas sellainen. Ajattelin, että annetaan mennät nyt, koska alkumatka oli helpompaa ja nopeampaa juosta kuin eteläpään polut. Pähkäilin, että kunhan jaksaa tässä vauhdissa Rykiniemen kahlaamoon asti niin sen jälkeen pääsee "palauttelemaan" kävelypätkillä. Epun ääni kuului kärjestä ja piti huolen matkaradio-ohjelmasta.

Lakkalaan asti edettiin ongelmitta. Lakkalan jälkeen 130 km reitti erkaantuu muista reiteistä. Tämän muistin hyvin mutta tarkempia yksityiskohtia reitin kulkemisesta en tiennyt, koska olin katsonut vain järjestäjien reittikarttaa. Ensi kerralla pitänee opetelle reitti ulkoa maastokartasta. Ensimmäinen opaste oli vissiin laitettu johonkin aitaan ja siinä 130 km reitti ohjattiin päin aitaa ja muut reitit oikealle. Tätä hetki ihmeteltiin ja jatkettiin sitten oikealle aitaa seuraten. Kohta tulikin varsinainen risteys jossa lyhyemmät reitit lähtivät oikealle ja 130k jatkoi aitaa seuraillen. Tässä kohtaa opasteet olivat oikein. Vähän matkaa jatkettiin eteenpäin niin tuli uusi tenkkapoo. Polku jatkui eteenpäin ja myös 90 astetta oikealle. Ei opasteita. Meidän ryhmämme päätti lähteä oikealle mutta gps-seurannan mukaan osa pummasi menemällä suoraan. Päiväsaikaan sama kohta oli selkeämpi, koska suoraan jatkuva polku lähes katosi samantien mutta yöllä lampun valossa sitä ei nähnty. Sulkunauha!

Seuraavaksi oli edessä yksi reitin pisimpiä nousuja eli Vesivaara, joka oli muutenkin nimensä veroinen. Vesivaaran päälle johtanut polku oli alkuosastaan aivan hetteikköä ja kasteli jalat kunnolla. Vesivaaralta alaspäin on upeaa ja mukavaa polkua jota saattoi luukuttaa ihan vauhdilla. Polku jatkuu hyvänä aina Rykiniemeen asti.

Rykiniemessä oli kahlaamo. Vettä oli enemmän kuin vuosi sitten. Syvimmässä kohdassa vesi nousi vähän yli polven. Vesi ei kuitenkaan ollut kovin kylmää. Paljon kylmempää oli ollut Vesivaaran polulla ollut vesi. Kahlauksen jälkeen on huolto. Pullot täyteen ja vielä bonushörpyt ja pissitauko.

Kahlaamo
Kahlaamo. Kuva: Juha Saastamoinen, Onevision
Kahlaamo
Kahlaamo. Kuva: Juha Saastamoinen, Onevision

Matka jatkui jyrkällä nousulla upealle Hirvivaaralle. Eppu veti edelleen letkaa. Polku on edelleen hyvää ja juostavaa. Se ainut pummin paikka on kuitenkin sulkunauhalla varmistamatta eli yhdessä 90 asteen mutkassa voi helposti erehtyä menemään suoraan. Viime vuonna useampi pummasi juuri tässä. Nyt osasimme mennä oikeaan suuntaan eli vasemmalle ylämäkeen. Hyvä polku jatkuu aina tielle asti. Tien ylityksen jälkeen tilanne muuttui. Polku muuttui pienemmäksi, kivisemmäksi ja mutkaisemmaksi. Ihan kulkukelpoista kuitenkin. Kolinvaaran lähestyessä rinteessä näkyi edellä menevien lamppuja. Valojen sijainti paljasti, että nyt on edessä tiukka nousu.

Kolinvaaran, Pesävaaran ja Moisseenvaaran alue tarjoilevat eteläpään haastavimmat ja hitaimmat polut. Koko ajan mennään ylös ja alas. Polku on kapeaa ja kivikkoista. Nousut ja laskut ovat jyrkkiä ja hankalia. Vasta 30 km jälkeen ja järjestäjien roskiksen ohittamisen jälkeen polku muuttuu juostavammaksi. Matka eteni Epun komennossa ja isohkona ryhmänä tasaisen varmaa tahtia. Ennen Kiviniemeä napattiin kiinni Vapan Marko, jolta oli tippunut kännykkä polulle. Marko vaikutti muutenkin hieman voipuneelta... Vähän matkaa mentiin Markon kanssa samaa tahtia mutta sitten Marko päätti lisätä vauhtia. Ei mennyt kauaakaan kun Markon valo tuli vastaan. Sulkunauha puuttui yhdeltä mökkitieltä ja opaste oli huonossa kohdassa joten Marko pummasi reitiltä.

Kiviniemen kohdalla opasteita on mutta vähän hassusti. Jos ei muista, että reittiä mennään eestaas niin voi hieman sekoilla täälläkin. Juomapullot saatiin täytettyä.

Kiviniemestä eteenpäin kuljetaan perinteistä reittiä. Polku on pääasiassa juostavaa mutta Ryläystä lähestyessä muuttuu koko ajan hieman hankalammaksi. Pimeydestä ja liukkaudesta huolimatta ryhmämme selvisi Ryläyksen kupeeseen asti ongelmitta. Lamppuun piti vaihtaa uusi akku. Tässä vaiheessa Jani totesi, että kantapää on todella kipeä ja oli ollut sitä jo pitkään. Vähän juteltiin ja todettiin, että järkevintä on keskeyttää eikä hajottaa jalkaa pahemmin. Jani jäi sauvojen kanssa etenemään hitaammin ja soitti itselleen raatotaksin. Janin evakuoinnista tulikin oma seikkailunsa mutta hän kertonee tarinan omassa blogissaan. Minä ja yksi toinen juoksija jäi hieman Epun ryhmästä minun akun vaihtamiseni takia. Nousimme kahdestaan Ryläyksen päälle jossa saimme Epun kiinni. Heillä oli pieni epäilys, että ovatko oikealle reitillä mutta sain vakuutettua, että kyllä ollaan. Opasteissa olisi täälläkin parantamisen varaa varsinkin pimeässä kulkeville.

Ryläyksen päällä olevia pitkospuita piti varoa. Koko matkahan oli kuljettu erittäin kosteassa ilmassa ja kaikki kalliot, juuret ja pitkokset olivat limaisia ja hyvin liukkaita. Onneksi kukaan ei lentänyt pitkoksilla selälleen vaikka hyvät mahdollisuudet tähän olisi ollut. Vasta Ryläykseltä alas tultaessa tapahtui ensimmäinen haaveri. Yksi juoksija satutti nilkkansa Ryläyksen rinteen kaikista jyrkimmässä kohdassa. Ärräpäitä lensi mutta sisukkaasti kaveri jatkoi vielä matkaa. Epun juttujunassa loppupätkä Peiponpellon huoltoon meni nopeasti.

Ensimmäisen kierroksen viimeinen etappi keräilee taas nousumetrejä. Ensin noustaan lähes Mäkrän huipulle asti. Polku on erittäin hyvää ja juostavaa jos vain jaksaa. Näin pitkällä matkalla ei kuitenkaan hukata juoksuvoimaa jyrkkään nousuun vaan kävellään. Reitti risteää itsensä kanssa Mäkrän kupeessa. Opasteita oli mutta ei kuitenkaan tarpeeksi ja selkeitä, koska letkamme peräpää jäi arpomaan, että pitäisikö kääntyä oikealle. Tämän kohdan muistin itse hyvin edellisvuodesta, koska silloin seisoin tuntikausia kannustamassa samassa mutkassa. Muistin tämän myös kisakartasta eli tästä piti aina jatkaa suoraan eikä saanut kääntyä. Mäkrältä laskeutuessa huomasi, että pitkistä lenkistä on pinnattu. Jalat eivät enää olleet vetreimmillään eikä kyennyt jyrkkää alamäkeä juoksemaan. Tiellä juokseminen kuitenkin sujui ihan hyvin. Letkamme venähti.

Reittiä on helpotettu mutta se on silti kaukana helposti. Mäkränaholle on pitkä nousu. Pikkukolille on erittäin jyrkkä portaikko. Pahakolin jälkeen tuleva pitkosportaikko oli murhaava. Pitkokset olivat aivan limaiset ja tappavan liukkaat. Askeltakaan ei uskaltanut juosta vaan koko ajan piti edetä varovaisesti ettei olisi kaatunut selälleen. Laskettelurinne tarjoaa vielä toiseksi viimeisen nousun ennen kuin lasketellaan rantaan ja noustaan hotellille. Epulla oli selvästi vetreämmät jalat ja mies katosi alamäessä yhdessä hujauksessa.

Viimeisen nousun jaksoi ihan mukavasti. Toki kävellen mutta reippaalla tahdilla. Nousun puolivälissä ohitimme Lehtosen Juhan, jolla oli pahoja ongelmia vatsan kanssa. Puoliväliin saavuimme noin klo 06:15.

Dropbagista kaivelin yhden karkkipussin lisää, elektrolyyttitabletteja ja tuoreen vara-akun lamppuun. Soppaa kerkesin hieman maistella mutta perunat olivat liian kovia eikä muutenkaan soppa hirveän hyvin maistunut. Söin dropbagista yhden satsuman, joka piristi mukavasti. Nappasin mukaani myös sauvat. Eppu teki jo lähtöä ja päätin, että Eppua ei pidä päästää karkuun, koska alkumatkan vauhtikin oli ollut niin hyvää. Huoltotauko taisi kestää noin yhdeksän minuuttia.

Jatkoimme matkaa Epun kanssa kahdestaan. Muut ryhmässä olleet joko jäivät pitemmäksi ajaksi huoltamaan tai keskeyttivät. Vauhti oli ihan ok mutta ei lähellekään samanlaista kuin ensimmäisen kierroksen alussa.

Jauholanvaaran huitteilla takaa ilmestyi Mikkolan Tomi , Rautamiikka ja muut 87 kilometrin reitin kärkijuoksijat. Kevyesti ja vauhdikkaasti etenivät kaikki vielä tässä vaiheessa. Ei mennyt kauaakaan kun myös Ville tuli takaa ja vähän myöhemmin Piia, joka oli tässä vaiheessa naisten kärjessä. Minulla ja Epulla ei ollut muita ongelmia kuin hieman turhan hidas vauhti. Matka painoi. Ei vissiin kovin monella muullakaan ollut tossu enää syönnillään, koska takaakaan ei ketään ilmestynyt.

Rykiniemen jälkeen matka eteni vielä ihan mukavaa vauhtia kunnes Kolinvaaran kohdalla saimme kiinni Saaran ja Antin. Jäimme heidän peesiinsä hieman maltillisempaan vauhtiin. Tosin nyt oli edessä myös reitin hitaimmat polut. Luulen, että tässä vaiheessa alkoi meikäläisen koneistosta loppua nesteet. Päivä oli kirkkaimmillaan ja jopa aurinko pilkahteli välillä pilvien lomasta. Kuuma! Minulla oli mukana vain litran verran juotavaa. Se oli aivan liian vähän, koska onnistuin hankkimaan kunnollisen nestehukan. Oikean polven sisäsyrjässä oli myös kipua. En ole varma missä vaiheessa se alkoi mutta kipu oli selkeä. Tämä oli kuitenkin tuttua kipua eli samaa ollut aiemminkin ja siitä on selvitty joten en nyt huolestunut tästä. Kävelyvauhtia edettiin kaikki hankalat pätkät.

Pian roskiksen ohittamisen jälkeen hoputimme Anttia taas juoksuvauhtiin. Nyt alkoi minulla olla hieman jojo-olo. Jokin painoi enkä jaksanut ihan normaalisti juosta. Reisien jäykistyminen ja polvikipu eivät olleet liian pahoja. Saara meni kärkeen ja ryhtyi pitämään hyvää juoksurytmiä. Antti taisi jossain vaiheessa todeta, että nyt ei parane hötkyillä noin kovaa tahtia ja siirtyi takaisin kävelyyn. Eppu kyllästyi jossain vaiheessa ja pistä isomman vaihteen silmään ja karkasi vähän ennen Kiviniemeä. Minä olin voipunut.

Kiviniemessä piti tehdä pitkä huolto. Saara, Eppu ja Antti karkasivat kaikki. Join litran vettä, täytin pullot, söin valkosuklaata ja juorusin huoltopisteellä. Syöminen ja varsinkin juominen piristi merkittävästi. Laukkasin seuraavan tiepätkän hyvää kyytiä ja olinkin pian taas Antin peesissä.

Valitettavasti pahaa nestehukkaa ei voi yhdellä hörpyllä korjata vaan pitäisi juoda joka tunti tarpeeksi. Tähän ei nyt ollut mahdollisuutta, koska minulla ei ollut kuin litran verran juotavaa mukana. Taas mentiin kävelytahtia.

Ennen Ryläystä saatiin kiinni ensimmäinen retkisarjalainen. Tytöllä oli nilkka huonossa jamassa ja nilkutti sauvojen avulla pahassa kivikossa. Kysyin, että onhan sinulla lamppu. Ei kuulemma ollut. Vihjaisin, että tiedätkö, että et ehdi maaliin valoisalla varsinkaan kipeällä nilkalla. En tiedä uskoikoi. Toivottavasti. Ryläyksen päällä oli vastassa ensiapuväkeä, jotka toivottavasti evakuoivat tytön.

Voimat tuntuivat taas kadonneilta. Piti juoda syödä kunnolla. gps-seuranta paljastaa, että Ryläyksen jälkeen ero edellä kulkevaan Eppuun ja Saaraan lähti venähtämään. Ilman Antin seuraa olisin varmasti hidastunut vieläkin enemmän. Antilla riitti juttuakin ettei tarvinnut täydessä hiljaisuudessa taivaltaa. Omat vastaukset olivat lähinnä murahtelun tasolla.

Viimeisessä huollossa eroa Eppuun ja Saaraan oli tullut 15 minuuttia lisää. Suuri piristys oli huollossa vastassa ollut Jyväskylä Trail Runnersin väki. Kiitos kaverit! Oli erittäin mukava nähdä teitä :-) Valitettavasti tästä oli myös hieman haittaa, koska unohdin juoda niin paljon kuin minun piti. Kroppa olisi tarvinnut taas litran nestelatausta mutta taisin hörpätä vain muutaman desin. Onneksi kuitenkin täytin molemmat pullot.

Minä ja Antti lähinnä kävelimme mutta Epulla ja Saaralla taisi vielä juoksujalka toimia. Viimeisillä tiepätkilläkään ei oikein jaksettu enää juosta kuin tasaisimmat kohdat. Takaa lähestyi hyvällä höökillä O-P Holttinen.

Lamppu kaivettiin repusta ennen Mäkränahoa vaikkei sitä vielä kannattanutkaan laittaa päälle. Loppukilometrit ovat kyllä raskaat. Useampi jyrkkä nousu imee viimeisetkin mehut juoksijasta. Helpommalla polulla ja tiellä voi vielä jaksaa hyvinkin mutta kun joutuu pinnistämään jyrkissä portaissa tai rinteissä niin rasvadiisseli ei enää riitä vaan kropasta tiristetään pihalle viimeisiä hiilihydraatteja. Helpotkaan pätkät eivät enää edenneet juosten vaan kävelimme. O-P tuli heittämällä takaa ohitse.

Rantatiellä sai vielä pakotettua jalat juoksumoodiin. Hassua kyllä jalat eivät tuntuneet niin väsyneiltä kuin olisi kuvitellut. Tämä tuntemus vahvistanee diagnoosini, että suurin syy hyytymiseen oli nestehukka. Viimeisessä nousussa hankin vielä energiahukankin. Reipas sauvominen poltti viimeiset hiilihydraatit ja huomasin, että jaahas, nyt näkökentässä viiraa ja huippaa. Selkeä merkki siitä, että nyt tarvitaan lisäenergiaa. Piti popsia vielä kilometri ennen maalia useampi karkki. Mieluummin maaliin omin voimin kuin taju kankaalle maalisuoralla. Karkkien voimalla jaksoikin taas edetä ja tasainen pätkäkin juostiin. Antti oli selvästi paremmassa kunnossa, kuin minä, ja käskinkin hänen mennä edellä maaliin. Viimeistä jyrkkää sauvoin varovaisesti ja kevyellä tahdilla, että pysyisin tajuissani. Jyväskylän väki oli hienosti kannustamassa viimeisillä metreillä. Usuttivat minut vielä juoksemaankin ja hämmästyksekseni vauhtia irtosi vielä oikein hyvin. Vauhtirajoitin on päässä ja kropan energia- ja nestevarastoissa. Lihakset toimivat vielä aivan hyvin

Maalissa sain upeaa palvelua kavereilta. Juotava tuotiin suoraan käteen, varustereppu haettiin ja oli mukava tunnelma jutustella. Sain kuulla, että myös Piia oli juuri tulossa maaliin. Istuskelin viltin alla niin pitkään, että sain nähdä naisten 87 km kakkoseksi tulleen Piian maaliintulon. Hyvä Piia! :-)

Pitempään ei tarennut istuskella vaan piti lähteä saunaan elpymään. Pieni istuskeli iski jalkojen lihaksiin oikein perinteisen marajumin. Bonuksena vielä kipea vasen polvi. Portaiden nouseminen oli hyvin tuskaista eikä painava varustereppu helpottanut yhtään. Pääsin kuitenkin saunaan ja pitkällisen operaation jälkeen peseydyttyä. Toisessa jalkaterässä oli lievä hiertymän alku ja nivusissa toinen mutta muita vammoja ei löytynyt. Pahin oli kipeä polvi.

Hyvä palvelu jatkui ravintolassa. Sain itse haettua lautasellisen salaattia ja keittoa mutta sen jälkeen muut kävivät santsaamassa puolestani. Yritin juoda paljon mutta selvästi enemmän olisi pitänyt. Kunnollista wessahätää ei tullut. Istuskelimme puoleen yöhön asti hotellin ravintolassa odottamassa Korttisen Anttia maaliin. Lopulta Antti tuli vaikkakin takarajasta myöhästyneenä ja saimme koko porukan autoon ja mökille. Mökillä suoraan petiin.

Nyt tätä kirjoittaessa sunnuntai-iltana on edelleen nestehukan oireita, koska en juonut tarpeeksi koko sunnuntaipäivän aikana. Muistakaa juominen! En muistanut juoda aamiaisella tarpeeksi enkä myöskään matkalounaalla.

Analyysi

Täällä taas vaikka joskus vannoin, että ei koskaan enää... Uusi pitempi reitti houkutti mukaan Vaarojen maratonille. Jostain kumman syystä järjestäjät eivät tarjoa yhtenä matkavaihtoehtona 65 kilometrin lenkkiä. Tämä pitäisi ehdottomasti olla! Nyt oli pakko osallistua pisimmälle 130 kilometrin matkalle, joka myös tarkoitti saman reitin kulkemista kahteen kertaan. "Onneksi" toinen kierros on yöllä niin maisemat muuttuvat kisan aikana. Toiselle kierrokselle lähteminen ottaa silti kauheasti päähän... Jossain vaiheessa myös UTTF-liivi houkutteli mutta kun on liian mukavuudenhaluinen ja laiska reenaamaan ja vielä hankkii lentsun väärään aikaan niin tämä houkutus unohtui...

Reissu meni pääasiassa hyvin. Ensimmäinen kierros oli erinomainen. Toisen kierroksen loppuosa meni hieman penkin alle. Epun loppuaikaan on hyvä verrata, että miten toinen kierros olisi pitänyt hoitaa. Juomavettä on kuitenkin niin harvoin tarjolla, että jo saatua nestehukkaa ei kunnolla saa korjattua. Näin jälkikäteen mietittynä on myös selvää, että suuri osa toisen kierroksen hitaudesta johtui myös energiahukasta eikä vain nestehukasta. Olisi pitänyt syödä vielä enemmän.

Pitää olla tyytyväinen, että selvisin maaliin saakka. Jalat kestivät oikeaa polvea lukuunottamatta. Muutama pitkä ja mäkinen lenkki olisi pitänyt käydä alle, että polvet ja reidet olisivat sietäneet paremmin pitkää matkaa. Nyt tuli lihaksiin ja niveliin liikaa jäykkyyttä, joka muiden ongelmien kanssa jarrutti matkavauhtia toisella kierroksella. Peruskunto on edelleen kohdallaan. Vyötärölle kertyneet kahdeksan ylimääräistä kiloakaan eivät koituneet kohtaloksi. Suurin kiitos selviytymisestä kuuluu kuitenkin Epulle ja Antille, jotka pitivät meikäläisen pollaa kasassa ja kroppaa liikkeessä. Näin pitkillä matkoilla hyvä seura auttaa erittäin paljon!

Loppusijoitus oli 8. Viikate oli raaka ja puolet osallistujista jäi matkalle. Kts. Vaarojen maraton 2017 tulokset

Varusteet

Puutteita: lisäjuomapullo (lötkö) olisi pitänyt olla mukana niin olisi saanut korjattua nestehukan. Purkka ois myös ollut kivaa. Vaatetta oli liikaa repussa.

Reitin opasteet

Reitin opasteet olivat paikotellen huonot. Opastuksia ei oltu testattu pimeässä. Sulkunauhoja ei ollut juurikaan käytetty. Varoittelin Mäkrän risteyksestä jo keväällä:

http://hazor.iki.fi/2017/vaarojenmaraton/
© Tommi Lahtonen ()https://hazor.iki.fi/
2017-10-09 10:04:05