Reittipohjustukseksi riittäköön se, että lähtöpaikka oli Málaga ja matka päättyi Barcelonaan. Tämä kuva kertoo paitsi enemmän kuin tuhat sanaa, niin myös missä mentiin sillä välillä (punaiset täplät ovat yöpymispaikat), mistä 1501 kilometrin matka sekä 21,6 kilometrin kokonaisnousu ja 98 ajotuntia kertyivät:
Lyhyt versio: paljon pyöräilyä, ruokaa ja unta.
Pitkä versio: Pahus. Mitäs siellä nyt sitten oikein taas tapahtuikaan. Päiväkirjan pitoon ei tällä matkalla energia riittänyt, kaikki voima kun tuli kulutettua pyörän selässä. Hiki tuli ja suklaata meni kilokaupalla. Siinä ohessa pohkeet kasvoivat paksuutta ja aurinkovoidetta meni muutama purkki. Eläväisiä muistoja on niin sateen pitämisestä oliivimetsässä puolimädän koiran raadon vieressä kuin 38,5 asteen kuumeessa ajamisesta ylämäkeen kohti Silesin leirintäaluetta. Unohtamatta Aynan leirin naapurista paljastunutta strutsitarhaa tai isännän ravintolassa kumoamaa viiden litran samppanjapulloa.
Ikuisesti muistan myös Tommin peräkärryn täyttämät jättiläiskävyt sekä idyllisten pikku kylien viehättävät, kapeat kadut valkeine rakennuksineen ja keskuspuistossa lorvailevine äijineen. Siunattuja olkoot tien varteen rakennetut lähteet ja säilykelihapullat eli albondigas. Tuntikausia kestävien ylämäkien puurtamisen muistikuvien vastapainona on pyöräilijän urani upeimmat alamäet, parhaimmillaan kymmeniä kilometrejä pitkät.
Puurtaminen on juuri se sana, joka aina ylämäissä tuli mieleeni. Parempaa määritelmää sanalle "puurtaminen" ei ole kuin AndalucÃan mäkien peräkärryllisellä polkupyörällä kiipeäminen.
Maininnan voisi ansaita myös se leirintäalueen rahastaja, joka 8,35 euron sijaan veloitti VISAltani 835 euroa. Onneksi tämä nuori poitsu ystävällisellä palvelullaan sai jutun tuntumaan vain hauskalta ja harmittomalta, isänsä sai jopa pankista haettua mulle rahat lauantai-aamuna. Möi sitten mulle illalla lautasellisen katkarapuja päivälliseksi, minä kun Kuuban kokemusten perusteella oletin että "langostinos" olisi ollut hummeria. Heh, eräässäkin kylässä kyselin että missä olisi lähin julkinen "baños" eli vessa Etelä-Amerikan espanjalla. Ilmeisesti ymmärsivät, että olin hakemassa kylpypaikkaa kun kuulemma kylän ainoa on uimahallissa ja sekin juuri nyt kiinni...
"Servicios" on se sana, jolla vessaa tulee Espanjassa hakea. Selkis.
Muista leirintäalueista ensimmäisenä muistuu mieleen se, joka sijaitsi Ebron suistossa riisipeltojen keskellä ja jossa olimme ainoita asiakkaita. Tai sitten se saksalaisia varten rakennettu luxus-camping Saloussa, jossa jouduimme maksamaan kolminkertaista hintaa muihin cämppäreihin verrattuna. Yksi kauneimmista oli Bermejalesin tekojärven rannalla lähellä El Chorron rotkoa. Lukuisista (suuristakin) padoista johtuvat tekojärvet tuovat AndalucÃan luontoon mukavan pikantin lisämaun. Muutenhan siellä ei juuri järviä olisi muuta kuin pikku lätäköitä.
Säästä muistan rannikon hikoilun lisäksi sen, että viikko sisämaassa Pohjois-AndalucÃassa oli aivan hemmetin kylmä! Hellevaatteilla varautuneena 17 asteen päivä- ja 10 asteen yölämpötilat (sateen kerta) ovat yllättävän vilpoisia. Huvittavaa oli seuraavalla viikolla Kataloniassa lukea sanomalehdistä 38 asteen helteistä näillä nurkilla. Toki mukana oli sentään kerrasto, jonka saikin pukea päälleen matkalla Pico Veletan 3400 metrin korkeudella olevalle huipulle. Melkoinen kahdeksan tunnin ylämäkivääntö sekin, hieman helpompaa olisi ollut ilman sivulta puhaltavia tuulenpuuskia jotka pari kertaa olivat heittää yli laidan. Kaiken huippuna perillä oli vielä niin paljon lunta, että emme päässeet vuoriston yli vaan jouduimme palaamaan takaisin lähtöruutuun. Tämän vuoksi reittikartassa on siinä Granadan jälkeen pieni, omituinen mutka. Kahdeksan tunnin mutka.
Reittikartasta huomaa myös sen, että loppua kohti päivätaipaleet pitenivät aika lailla. Saimme huomata, että 70 km sisämaassa vastaa helposti samaa ja enemmänkin kuin 135 km rannikolla. Espanjassa mäkiä ja vuoristoja nimittäin piisaa! Mutta hyvä niin ja olihan se tiedossa.
Tasaisia pätkiä en ennen rannikolle siirtymistä montakaan muutamaa sataa metriä pitempää pätkää muista. Kovin erilaista pyöräilyä siis kuin kotimaisemissa.
Lähtiessämme luulin olevani suht hyvässäkin fyysisessä kunnossa, mutta Espanjassa turhat luulot kyllä karisivat. Ekat puolitoista viikkoa olin lähes joka ilta aivan sippi ja hyvä kun jaksoin iltapalan nakertaa teltan pystytyksen päälle. Kyllä söi miestä, että kaverina oli Duracell-tyyppinen kestävyysihme joka jaksoi ja jaksoi. Eräänä aamuna tein lujan päätöksen, että tänään en valita mistään, vaan painan ja painan vaan niin pitkään kunnes Tommi sanoo että nyt riittää. Iltapäivällä oli sitten ripulin ja kuumeen vaivaamana aivan pakko antaa periksi... Positiivista on kuitenkin se, että kun tästä toivuin, niin seuraava viikko meni kuin tyhjää vain! Treenata kannattaa kun fillariretkelle lähtee, se on selevä. Ja kannattaa muistaa se, että on aivan eri juttu juosta anaerobisella tasolla puolitoista tuntia kuin pyöräillä aerobisella tasolla kuusi tuntia.
Ruokaa sai syödä tuplaten sen mitä normaalisti, sillä sykemittarini mukaan tyypillinen päiväkulutus pyöräillessä oli siinä 2000 kcal molemmin puolin. Harmi vain, mukanamme ollut retkikeitin oli mallia johon Espanjasta ei löytynyt sopivaa kaasupoltinta ensinkään. Niin että ruokavaliomme koostui pääasiassa suklaasta, kekseistä, croissanteista, muffinseista (magdalenas!), perunalastuista, jogurtista (kookosta!), müslistä, mehusta (Sunny Delight Lemon Style!), kylmistä lihapullista (albondigas!), säilykepersikoista, kaakaovoista (mikä energiapaukku!), leivästä, pähkinöistä, kuivatusta aprikoosista, rusinoista sekä omalla kohdallani myös tonnikalasta. Kohdalle osui vain yksi tienvarsikauppias, jolta hankituilla viidellä appelsiinikilolla hoitui moni ilta- ja aamupala. Välillä pääsi tien poskessa käymään sitruunavarkaissakin, puita oli valtaisat määrät. Luumut sen sijaan näyttivät vielä olevan raakoja. Ja tietysti vettä kului aivan järjettömät määrät. 19 kertaa söimme myös muiden valmistamaa, LÄMMINTÄ ruokaa. Paella on oikein valmistettuna melkoinen herkku
Muita pyöräilijöitä tuli vastaan vaihtelevassa määrin. Esim. Granadan, Valencian ja Barcelonan ympäristössä vilisti paljonkin mahakkaita, keski-ikäisiä pyöräilijäihmeitä päivämatkalla kilpafillareineen. Sen sijaan maastopyöriä näki erittäin vähän ja varsinaisia pyöräretkeilijöitä ei senkään vertaa. Yksi Madridista Sevillaan matkalla ollut saksalaispariskunta huristi heti alkupäivinä AndalucÃassa vastaan ja juuri ennen Barcelonaa kapusi mäkeä ylös Krakovan läheltä matkaan lähtenyt yksinäinen puolalainen kammenvääntäjä. Muita kaltaisiamme emme sitten kohdanneetkaan koko kolmen viikon aikana. Maastopyörinemme ja peräkärryinemme olimme monen pikkupojan ihailun ja ihmettelyn kohde lukuisissa kylissä matkan varrella.
Siihen olin vähän pettynyt, että koko matkan aikana en kaatunut kertaakaan. Siitäkin huolimatta, että 73,5 km/h huippuvauhtini ylitti 53 prosentilla peräkärryn nopeusrajoituksen ja että tasaisellakin saimme yhteistyöllä puserrettua 48 km/h aikaiseksi. Kerran olin kyllä tiukassa alamäkikaarteessa ajautua ulos tieltä, mutta pikku hiljaa ne vauhdikkaat vuoristokurvitkin oppi hallitsemaan. Edes lukkopolkimista ei aiheutunut mitään noloja tilanteita. Laastaria oli suotta mukana.
Terveyden puolesta omalla kohdallani tuon yhden kuumepäivän lisäksi ongelmaa aiheutui vain heinänuhasta. Välillä aivastelun määrä kävi suoraan sanoen lähes sietämättömäksi, mutta onneksi ajaessa oireet yleensä väistyivät jonnekin sivuun. Jossain viidenkympin vauhdissa tiukassa alamäkikaarteessa ei olisi huvittanut saada järjetöntä aivastuskohtausta... Eipä sillä, olin muutenkin meistä kahdesta se konservatiivisempi ja varovaisempi ja jäin aina reippaasti jälkeen - paitsi tasaisella ja ylämäissä - niin myös alamäissä.
Käärmeitä tuli vastaan lähinnä vain auton alle liiskautuneina versioina. Muistan nähneeni vain yhden luikertelemassa elävänä tien yli. Toinen eksoottisempi eläinkokemus oli kun Guadalquivirin lähteiden lähellä seurasimme silmä kovana pillerinpyörittäjäkaksikon taistelua aikaa vastaan - ehtivätkö ajoissa lantapalloineen tien yli ennen autojen tulemista. Hidasta, mutta varmaa etenemistähän se oli ja pojat selviytyivät hengissä toiselle puolen. Aiemmin mainitut strutsit olivat hauska yllätys nekin. Positiivinen yllätys oli myös se, että vihaisia koiria tuli vastaan yllättävän vähän - toki jonkin verran kuitenkin. Vaan eipä nekään tunnu helteessä pitkään jaksavan pyöräilijöitä jahdata. Aasit, muulit ja hevoset tuntuivat olevan paljon hyötykäytössä - mitä etelämpänä Espanjaa ollaan, sitä enemmän.
Kaiken kaikkiaan joku AndalucÃa tai Castilla y La Mancha on aivan eri maailma kuin vaikkapa Katalonia. AndalucÃassa voisi aika ajoin kuvitella olevansa melkeinpä vaikka jossain Guatemalassa, kun Kataloniassa voisi helposti erehtyvänsä olevansa Italiassa tai Ranskassa. Itse en voi sille mitään, että viihdyn tuolla etelässä paremmin. Meno on paljon rauhallisempaa, rattoisampaa ja ystävällisempää. Yllättävän ihanaa kun kaupan kassalla saa asioida kaikessa rauhassa.
Yksi matkan kohokohtia oli törmätä La Manchassa aitoon vanhan ajan tuulimyllyyn. La Manchahan on Don Quijoten elinaluetta ja oli hienoa saada napsaututtaa itsestään kuva taistelemassa tuulimyllyjä vastaan "Rocinanteni" selässä. :) Näköjään Castilla y La Manchassa tuulivoima on edelleen kovassa käytössä, siksi paljon moderneja tuulivoimaloita siellä näkyi. Vastaavasti Cofrentesissa törmäsimme sitten ydinvoimalaan, joka olikin näköpiirissä puolisen päivää kun kiersimme ympärillä olleen laakson. Maanviljelijät olivat maatöissään ihan siinä muutaman sadan metrin päässä höyryävistä reaktorien piipuista.
Pyöräilijän elämä Espanjassa on sikäli helppoa, että autoilijat suhtautuvat hitaammin eteneviin seuralaisiinsa todella kohteliaasti. Pitkissä alamäissäkin jaksetaan körötellä perässä niin pitkään kunnes turvallinen ohituspaikka tulee ja ohitukseen lähteminen usein ilmaistaan torvea töräyttämällä. Hankaluuksia pyöräilijän elämään tuo sitten se, että suurkaupunkien ympäristössä infrastruktuuri on rakennettu täysin autojen ehdoilla. Pyöräteitä jos yrittää hakea, niin yleensä ajautuu joko umpikujaan tai palaamaan takaisin sinne mistä tulikin. Osoittautui hyväksi tavaksi mennä näissä paikoissa kielloista huolimatta moottoritielle. Joskus moottoriteiden vierellä kulki pyörille ja traktoreille ym. hitaille ajoneuvoille tarkoitettuja pikkuteitä, mutta muutaman kerran totesimme nämä niin huonokuntoisiksi että niitä pitkin ajaminen lähenteli maastopyörilläkin (kärryjen kera kulkevilla) mahdottomuutta. Ei meitä kukaan moottoriteiltä poiskaan ajanut. Mitään viehättäviä ajomestojahan ne eivät ole, mutta kyllä siellä lyhyen matkan aina silloin tällöin taivaltaa ja säästää voimia sekä aikaa.
Suureksi osaksihan vahvuutemme oli se, että alla oli maastopyörät. Näin saimme aika ajoin valita todella upeita maisemareittejä ajettavaksi! Maastopyörillä lähteminen oli ehdottomasti onnistunut ratkaisu.
Niin. Unohdinkin kai mainita, että Espanja on kaunis maa. Melkein yhtä kaunis kuin Norja. Ellei kauniimpikin. Fillarin selästä siitä näkee aika paljon. Suosittelen.
En minä muuta tästä matkasta enää muista. Kai tuo nyt jo kolmesta viikosta riittää. Jaa no, kai vastoinkäymisetkin pitäisi mainita. Lentokenttähenkilökunta rikkoi meidän molempien fillarit ja heti ekana päivänä paikallinen autoilija ajoi lainakännykkäni päältä. Mitäs tuosta, kaikki on nyt jo korjattu ja korvattu. Paluumatkalla osoittautui voittoisaksi konseptiksi olla pakkaamatta fillareita lentokoneeseen ollenkaan. Veimme ne check-inniin sellaisenaan ja hienosti tulivat ehjinä perille. SAS ja Lufthansa eivät näyttäneet välittävän laskuttaa yhteensä 30 kilon ylipainosta matkatavaroissamme mitään. Ei haitannut.
Kuviahan oli mahdollista katsella täältä:
http://mikap.iki.fi/ids/index.cgi?mode=album&album=TRAVELS/spain%2d2002
Ja vielä palkintona loppuun asti jaksaneille tämä:
