Oman kotiseutuni kauniissa maisemissa oli aikomus yrittää parantaa edelliskesänä Helsinki City Marathonilla kramppijaloilla juostua aikaa. Pieniä kysymysmerkkejä juoksun onnistumisen suhteen aiheutti pari päivää ennen juoksua vasempaan kylkeeni ja alaselkääni iskenyt noidannuoli. Olin luultavasti liian innokkaasti kuvitellut, että kesäkuussa on lämminä vaikka näin ei ollutkaan. Lopputuloksena oli kiusallinen noidannuoli. Onneksi kipu kuitenkin hellitti lauantaiksi jolloin oli tarkoitus pinkaista maratonreitille.
Aamiaiseksi klo10 aikoihin reilu satsi karjalanpiirakoita ja jugurttia. Sitten etsiskelemään suvi-illan maratonin ilmoittautumispaikkaa. No, tuohonhan ei kauaa mennyt, kun Forssa sattui ennestään olemaan hyvin tuttu. Ilmoittautuminen tapahtui Forssan jäähallissa johon en ennen tätä päivää ollut kertaakaan jalallani astunut. Yhdentoista aikaan aamulla oli vielä kaikki kisahumu vasta aluillaan ja myyntikojuja sun muuta vasta pystyteltiin. Kävin täyttämässä ilmoittautumislapun, maksoin 245mk ja sain tätä vastaan rintanumeron (4440), suvi-ilta-maraton t-paidan, hikinauhan ja pari hakaneulaa. Rintalapussa oli myös kaksi irti revittävää lappua joilla toisella saisi juoksun jälkeen syömistä ja toisella pääsisi Forssan hienoon kylpylä-uimala vesihelmeen saunomaan ja altaaseen lillumaan.
Ilmoittautumisen jälkeen takaisin vanhempieni luo eli lapsuuden kotiini. N. klo13 paikkeilla lounaaksi reilu satsi spagettia ja jauhelihakastiketta. Vähän ennen klo16:sta aloin valmistautua juoksuun. Lämpöä ulkona oli vaivaiset 15 astetta ja päälle vielä hyytävä puuskatuuli. Onneksi tuuli olisi alkumatkan myötäinen. Loppumatka olisi sitten sen ajan murhe :) Jalkaan mustat juoksutrikoot ja paidaksi niken pitkähihainen dri-fit-paita. Päähän juuri saatu hikinauha ja jalkaan niken luotettavat maastojuoksutossut. Nike, voisit jo ryhtyä meikäläisen sponsoriksi, kun tuntuu noita Nike-merkkisiä vermeitä kertyvän city-sokoksen alemyynneistä ;-) Reppuun pakkasin vaihtovaatteet ja juomapullon. Vielä ennen lähtöä pistelin poskeeni lautasellisen mansikkasoppaa. Sitten hyppäsinkin autoon ja kaasuttelin kohti lähtöpaikkaa.
Jäähallilla palloilin hieman ympäriinsä ja katselin joskos sattuisi tulemaan tuttuja vastaan. Omituista mutta ketään tuttua en nähnyt. Kertooko tämä siitä, että kaikki vanhat koulukaverit ovat muuttaneet pois vai siitä, että minä olen ainut sporttinen heistä? Jätin reppuni säilytykseen. Vielä viimeinen painonkevennys weskissa, jonne yllätys yllätys oli pitkä jono. Viittä vaille viisi siirryin lähtöpaikalle.
Lähtölaukaus pamahti ja säntäsin matkaan etummaisten joukossa. Kovimmat menijät pinkaisivat samantien jonnekin kaukaisuuteen, mutta minunkin vauhdilleni sopivia tuntui löytyvän. Reippaan rennosti pistelimme jalkaa toisen eteen. Tammelan aukealla oli ensimmäinen matkamerkintä 3km ja silloin pääsinkin sopivasti juttusille vieressäni juoksevan miehen kanssa kun utelin paljonko aikaa oli kulunut. Ensimmäiset 3km taittuivat reilussa 12 minuutissa. Juomapisteitä oli matkan varrella kiitettävän usein. Myös yleisöä oli jonkinverran vaikka huono keli varmasti pelottikin suurimmat massat pois. Juostessa ei kuitenkaan ollut yhtään kylmä vaan juuri sopivan raikasta.
Ongelmat alkoivat jo hieman ennen 10km rajapyykkiä. Jostain syystä en aivan pysynyt perässä reilun 3h vauhtia pitävissä vaan jouduin koko ajan antamaan hieman periksi. No eihän tuo mitään. Jokainenhan juoksee niinkuin itselle parhaalle tuntuu ja niin minäkin aioin tehdä. Kymmenen kilometrin kohdalla takaani pyyhälsi pariskunta joilta sain udeltua kellonajan, joka oli n. 43:30. Hyvää vauhtia siis edelleen. Loppuaika olisi tätä kyytiä juostuna hieman yli 3h. Tietystikin hieman alle unelmani eli alle 3h mutta kuitenkin reilu parannus viimevuotiseen HCM:ään.
Ikävä kyllä minun oli edelleen pakko hidastaa vauhtiani. Jostakin syystä mahani ei suostunut järkevään yhteispeliin vaan alkoi vähä vähältä möristä aina vain pahemmin. Mikään ei ole hirvittävämpää kuin juokseminen jos mahassa kiertää, hölskyy ja möyrii. Mielestäni en ollut edes juonut liikaa vaan aivan hillitysti hörpyn joka pisteessä. Ellei sitten kerran naukkaamani dexal ja kerran ottamani mehu olleet jotenkin sopimattomia yleensä hyvin teräksiselle vatsalleni (huom. tämä EI tarkoita vatsalihaksia!) Vauhtini hiipui koko ajan vaikka voimia olisi kyllä piisannut reippaampaankin jalan liikutteluun, mutta ruumis ei vain totellut. Luultavastikin nesteet eivät imeytyneet kunnolla, mikä aiheutti voimien vähyyttä. Kilometrit erittäin kauniin Saaren kansanpuiston läpi Portaaseen olivat tuskaisia. Jätin pari juomapistettäkin hyödyntämättä, koska maha vain jatkoi möyrimistä ja hölskymistä. Koko ajan takaani tuli nopeammin juoksevia ohitseni. Tuollainen syö miestä, kun tietää, että jotakin on vialla ja että normaalisti helposti pystyisi samaan vauhtiin. Äärettömän pitkien kilometrien jälkeen saavuttiin Portaan kylään. Uskaltauduin ottamaan banaanipalasen, mutta sitäkään en saanut syötyä kokonaan. En vain pystynyt. Vettä hörppäsin ja toivoin, että se vihdoinkin alkaisi toimia.
Väliaika 21km kohdalla oli jatkuvasti hidastumisesti johtumatta edelleen ihan hyvää tasoa eli 1h 38 min. Sama vauhti tietäisi n. 3h 16min loppuaikaa mutta heitin jo tässä vaiheessa hyvästit noin kovalle ajalle ja päätin vain taistella itseni maaliin saakka. Juoksu sujui kuitenkin erittäin surkeasti. Vauhtini hidastui hidastumistaan vaikka takana oli vasta vajaan treenilenkin verran. Selvästikään nesteet eivät imeytyneet vaan maha vain kehitti valtavat määrät kaasua, jotka nekään eivät suostuneet purkautumaan luonnollista tietään. Viime vuonna sai tottua siihen, että tasaisesti matkaa jatkaessaa jatkuvasti vastaan tuli ihmisiä selkä edellä. Tänä vuonna minä olin se selkä. Vauhtini oli koko ajan hitaampi kuin muilla, jotka ottivat kiinni alkumatkasta nappaamani kaulan. No eipä tuo mitään, mutta kun ketään ei tietenkään jäänyt meikäläisen vauhtiin vaan jouduin koko ajan kitkuttamaan yksikseni. Pari kertaa kävi mielessä keskeyttäminenkin, mutta olisihan se ollut aikas raukkamaista, koska kuitenkin tiesin jaksavani maaliin vaikka tuskallista se olisikin.
30 kilometrin kohdalla kuvittelin hieman piristyneeni. Pidensin hieman askelta ja onnistuinkin parin kilometrin verran roikkumaan muiden mukana. Sitten saapui noutaja. Voimaa ei yksinkertaisesti ollut. Tunne oli juuri samantyyppinen kuin pitkällä pyörälenkillä ja juomapullo on unohtunut kotiin. Paitsi, että nyt mahassa oli nestettä ja kaasua, jotka aloittivat iloisen piirileikin heti kun yritin hieman lisätä vauhtia. Eikä kaasumoottorikaan pelittänyt, perskules.
Vauhti oli aikamoista taapertamista ja lopulta 34km kohdalla minun oli pakko siirtyä kävelemiseen. Aikaa oli tuossa vaiheessa kulunut n. 2h 55min. Nopeuteni oli pudonnut alkukilometreistä siis erittäin paljon. Välillä yritin juosta vähän matkaa, mutta se oli lähinnä laahustamista. Juoksua, kävelyä, lönkötystä, kävelyä, laahustusta, kävelyä. Tätä jatkui aina 40 km paalulle saakka. En kuitenkaan ollut ainoa, jolla oli ongelmia. Vastaan tuli useitakin juoksijoita, jotka kärsivät pahasti pohkeiden kramppaamisesta. No, tätä ongelmaa minulla ei ollut tänä vuonna. Pohkeet tietysti hieman olivat jäykät pitkästä juoksemisesta mutta krampeista ei ollut tietoakaan. Motivaatio juoksemiseen katosi. Juokseminen kun ei yksinkertaisesti sujunut niin ei sitä olisi haluttanut edes yrittää. Hyvin sujuessaan ja hyvässä juttuseurassa juostuna maratoonin juokseminen on ihan kivaa mutta tällä kertaa kivasta ei todellakaan voinut puhua.
Viimeiset 2 kilometria sain jotenkuten laahustettua eteenpäin juoksemisen näköisesti. Mahakaan ei tässä vaiheessa möyrinyt enää niin pahasti. Saavuin vihdoinkin maalialueelle, maaliin ja sain käteeni mitalin. Aika tähän nöyryytykseen oli kulunut n. 3h 57min eli hyvin tarkkaan saman verran kuin vuosi sitten HCM:lla. Onnetonta.
Selkeästi on kuitenkin havaittavissa kehittymistä edellisvuoteen. Pohkeet eivät krampanneet ja pystyin juoksun jälkeen aivan normaalisti kävelemään. Olo ei muutenkaan ollut erikoisen väsynyt. Kai tästä on jotenkin luettavissa se ettei miehestä saatu polttoainetankin toimintahäiriön takia tällä kertaa irti kaikkea mahdollista. Sen verran huono juoksu pänni, että kävin vain hakemassa varusteeni kisahallista enkä jäänyt jonottamaan ruokaa. Tuskin mahakaan olisi tuosta vielä tykännyt. Jätin vesihelmenkin väliin ja siirryin isän kyydissä kotiin odottamaan oman saunan lämpenemistä.
Hetken aikaa kotona oltuani sain mahankin selvitettyä. Ilmiselvää metaanihan suolistosta löytyi :-D Pönttö lähestulkoon nousi ilmaan, kun päästelin turhat usvat pois putkistosta. Seuraavaksi olikin tämän raportin kirjoittamisen vuoro. Nyt kun olen päässyt loppuun niin siirrynkin kokeilemaan mitä mahani pitää mustikkapiirakasta :)
Mitään edelliskerran kaltaisia vaivoja tai vammoja ei tällä kertaa ilmaantunut. Mikään paikka ei ole hankautunut vereslihalla, varpaiden kynnet ovat tallessa ja kävely sujuu. Tällä kertaa muistinkin suojata strategiset paikat laastarilla ja voidella hinkkautuvat nivealla. Pohkeet ovat hieman jäykkänä ja nivelet pikkaiset aristavat portaikkoja. Saas nähdä miltä huomenna näyttää. Nyt sitä mustikkapiirakkaa ja saunaa. Loppuilta kuluukin rattoisasti Jukolan viestiä TV:stä töllöttäessä:)
Arviolta kuuden viikon aikana juostu n. 4 kappaletta 12 kilometrin lenkkejä Isan kanssa. Lenkkien kesto 1h3min ja 1h10min väliltä. Tähän päälle kaksi kappaletta pitkiä 25kilometrin lenkkejä. Viimeinen näistä kahdeksan päivää ennen maratonia. Kuusi päivää ennen maratonia kävin polkaisemassa Pirkan Pyöräilyn (215km) Tampereelle. Mitään väsymystä pyöräilystä tai viimeisestä pitkästä lenkistä ei ollut havaittavissa ennen maratonia.