Yhdeksäs päivä oli koko retken raskain päivä. Tähtäimessämme oli euroopan korkein paikka jonne on mahdollista päästä autolla tai polkupyörällä eli Pico Veleta (3392m). Autoilta pääsy on nykyään kuitenkin estetty 2500m ylemmäksi. Talvella koko Pico Veletan rinne on täynnä laskettelijoita sillä alueella on suuri laskettelukeskus. Samoilla korkeuksilla sijaitsee myös isohko urheilukeskus johon kuuluu kunnon juoksurata, uima-altaat yms.
Alkunousussa ei ollut mitään sen suurempia ongelmia kuin muissakaan aikaisemmissa nousuissa. Maisemia ei vain pystynyt kauheasti ihailemaan koska koko alapuolinen laakso oli pilvien peitossa. 2.5km paikkeilla alkoi tuuli nousta kiusallisen kovaksi. Viimeiset kuppilat ja hostel olivat tällä korkeudella. Melkein kaikki liikkeet olivat kuitenkin suljettuja ja hostelikin vaikutti aivan hylätyltä. Nestettä oli aivan turha etsiä juomapulloihin lisää. Ylöspäin kipuaminen muuttui tuskallisen hitaaksi. Erittäin voimakas tuuli toimi ajoittain myötätuulena ja toisaalta tappavana vastatuulena. Kaikissa mutkissa oli vaarana joutua tuulen puhaltamana alas rotkoon. Pelkissä sortseissa ja ajopaidassa ei myöskään enää pärjännyt vaan oli pakko kaivella tuulenpitävää vaatetta. Pieneksi lisäkiusaksi minulta puhkesi Yakista rengas. Sisäkumin vaihtaminen hirvittävässä tuulessa ei ole niitä kaikista mukavimpia tehtäviä.
Siellä täällä näkyi muitakin ihmisiä. 2500m korkeudella olleelta parkkipaikalta oli lähtenyt väkeä kävellen kohti Pico Veletaa ja heitä tuli vastaan aina välillä. Lopulta mekin saavuimme 3200m korkeudelle jossa reitti huipulle erkanee Pico Veletan taakse Mulhacenia kohti kiertävästä reitistä. Tässä kohtaa irrotimme pyöristä peräkärryt ja jätimme ne odottamaan. Viimeinen puserrus ja pääsimme huipulle! Korkeuskaan ei vielä meitä suuremmin haitannut jos pientä normaalista poikkeavaa tunnetta otsalohkossa ei lasketa. Happea Pico Veletan huipulla on enää 2/3 merenpinnan tasosta. Kovin kauaa huipulla ei viitsinyt viipyä. Tuuli oli kova eivätkä maisematkaan pilvistä johtuen olleet kovin ihmeelliset. Hyvällä säällä Pico Veletan huipulta voisi nähdä Välimeren ja kuulemma jopa Marokkoon saakka.
Laskeuduimme takaisin kärryjen luokse ja jatkoimme matkaa kohti Mulhacenia. Heti alku oli hankalaa koska reitille oli kasaantunut vielä niin paljon lunta, että jouduimme taluttamaan pyöriä kärryineen lumikinosten ylitse. Refugio La Carihuelalle saakka pääsimme kuitenkin ilman suurempia hankaluuksia. Heti refugion nurkalla meidät yllätti vuorikaurisäiti jälkikasvunsa kanssa. Kauriit olivat aika kesyjä eivätkä kauheasti meitä hätkähtäneet. Samalla pääsimme kurkistamaan kunnolla Pico Veletan taakse. Meitä odotti ikävä yllätys sillä Mulhacenille johtava polku oli vielä pahasti monesta paikasta lumen peittämä. Kävimme tutkimassa polkua useammasta kohtaa ja mietimme kovasti pystyisimmekö raahaamaan pyöriä ja kärryjä näiden lumimassojen ylitse. Lopullinen päätös oli kielteinen. Rinne oli liian jyrkkä, lunta liian paljon, kärryt painavia, neste vähissä ja mekin jo väsyneitä. Jouduimme lähtemään takaisin samaa reittiä jota olimme juuri viiden tunnin ajan tulleet ylöspäin. Harmillista koska jos olisimme tämän tienneet etukäteen niin emme turhaan olisi raahanneet peräkärryjä 3.4km korkeuteen.
Pääsimme kuitenkin "nauttimaan" yli 30km mittaisesta jatkuvasta alamäestä. Laskeminen ei kuitenkaan ollut mitään lepoa ja nautintoa sillä sama tuuli, joka oli kiusannut nousemista oli nyt laskemisen kiusana. Jokainen mutka piti ottaa erityisen tarkkaan. Loppulasku oli erityisen mielenkiintoinen ja hieno tiepätkä, joka laskeutui Güejar Sierran upeaan rotkojokilaaksoon.
