Kuinka ensimmäisen kerran kuvattiin Saturnuksen renkaat. Katselin sita pappilan sohvalla televisiosta ja olin tovin sitä mieltä, että on tylsää olla biologi; ei koskaan pääse tutkimaan avaruusluotainten lähettämiä kuvia. Mutta vain tovin. Havahduin universaalista tietoisuudestani arkipäivän tietoisuuteen siitä että pappilan huopakatto ropisi. Kesän ensimmäinen vesisade oli tullut, tottakai juuri kun minun piti lähteä tallustamaan lentokentälle vierastani vastaan. Nostin hupun päähäni ja vedin käteni hihojen sisään. Jos pohjoisessa ei muuta opi niin ainakin suvaitsemaan vallitsevia sääolosuhteita.
Lento saapui ajoissa (toisin kuin minun tänne muuttaessani) ja piskuiseen terminaaliin virtaavasta matkustajajoukosta tunnistin Tommin helpommin kuin olin olettanut: Kasvojaan ei peittänyt ihan niin karmaiseva risuparta, kuin ennakkovaroituksista olin ehkä kuvitellut. Flybussen kierrätti meidät kylän ympäri ja tiputti sitten kirkon oven eteen, kun olin kuljettajalle selittänyt asuvani siellä talonvahtina. Palvelu pelaa. Kuljetukset pelaavat. Paitsi postitse.
Aika päiviä sitten Suomesta lähetetty rinkka, joka kätki erinäisiä olennaisia vaellustamineita, oli juutuksissa jossain postin vitkutteluosastolla. Päiväkausiin sitä ei kuulunut ja olin repiä pelihousuni. En tehnyt sitä kahdestä syystä: Valkoiset edustusshortsini olivat asuntolan kaapissa kolmen kilometrin päässä ja ne eivät edes ole omani vaan seuralta lainassa. Tyydyin olemaan turhautunut ja ajattelemaan, että loistavaa, loistavaa. Kesävieraani lentää maailman ääriin vaeltamaan ja juuttuu keittiööni kokkaamaan minulle ja tiskaamaan astioita. Ensimmäisenä päivänä tamineiden puute ei kuitenkaan ollut päällimmäinen ongelma: Katselin sohvalla nukkuvaa potilasta ja ajattelin, että loistavaa, loistavaa. Kannattaa tulla tänne saakka sairastamaan äkkivääriä kulkutauteja. Kuinka hirtehistä. Kuinka niin todella tyypillistä!
Niinä päiväkausina, kun kaivattua rinkkaa ei kuulunut eikä näkynytkään sen puoleen, katsoin asiakseni riepottaa toipilasta pitkin takapihoja. Suosittelisin muillekin seuraavaa: Platåbergetillä kannattaa käydä katselemassa pikkuruokkeja lähietäisyydeltä, kuuntelemassa maanalaisten purojen matalaäänistä lorinaa ja istumassa pilven sisässä. Sarkofagen soveltuu tundralla konttaamiseen ja kylän jäätiköiden ihasteluun. Ja jos haluaa käydä jäätiköllä ihan vain voidakseen sanoa käyneensä jäätiköllä, niin sitten voi kaikin mokomin käydä jäätiköllä samalla reissulla. Larsbreenin reunalle uskaltaa tassutella ilman asiaankuuluvaa varustusta, mitään suurisuuntaisempaa jäätikönylitysoperaatiota en näin aboriginaalioppaan ominaisuudessa ehdottaisi sandaalit jalassa kuljeksiville matkalaisille. Bjørndaleniin lähtiessä on viisasta pakata mukaan iso pala omenapiirakkaa ja vaniljakastiketta. Isfjordenin ja sitä ympäröivien vuorten yllä ajelehtivien pilvien katseleminen tyypillisessä pohjoisen tuulessa voi nimittäin ilman ylellistä evästä tuntua tyhjäntoimitukselta. Optimaalinen reitti saattaa hyvinkin osua kulkemaan tietä pitkin; Bjørndalenin kävijä saa koipensa marssista muhennokselle ja äkäisiä lapintiiroja päähänsä.
"Puhutaanko vakavia?" minä kysyin, kun kaivatut kamppeet viimein ehtivät perille saakka ja vierailua oli jäljellä yksi yönseutu. Tommi istui keittiön pöydän toisella puolella ja näytti hetken aikaa vakavalta puhumatta mitään. Sitten sanan virkkoi noin nimesi, että mitäpä iso mies pienestä lentolipusta, niitähän saa uusia. Kyllähän se aiottu vaellus nyt tehdään, niin kiire ei saa etelän maille olla. On se hurja, minä ajattelin, ja mielessäni (Norjan)lippua heiluttaen ajattelin myös ilman ironian häivää, että loistavaa, loistavaa! Keskiviikkoillan suussa kuormasimme itsemme taipaleelle.
Kolmen yön reissuun voi näköjään tunkea kaiken tarvittavan. Itsemuotoutuvan tukan, tyypillisen ominaishajun, palaneet korvanlehdet ja jumiset hartiat ehtii siinä ajassa hankkia mainiosti. Oli runsain määrin vinossa kävelemistä, lumessa, sohjossa, liejussa ja upottavassa sammalessa tarpomista, kuolemaahalveksuvaa kivikossa rönyämistä, lehtifossiileja, poronvasoja, naalinkuikelo, voileipäkakun mallisia tuntureita, kuraisia loukkoja, avaria maisemia ja morjestelevia Calidriksia. "Hulluilla on edulliset huvit" -niksikirjan ohje: Kun tapaat jalkautuneen merisirrin, joka lajityypillisellä tavallaan nostaa toisen siipensä pystyyn, kohota toinen kätesi ja lausu: "Terve!"
Huippuvuoret on ruhjotun näköinen saari, jossa tanner on kesäisin kuin tuoreeltaan nurin mellastettu: Kiveä kiven perään ja lunta siellä täällä. Täällä on helppo kuvitella ja nähdä kuinka maisemaa muokataan; jäämassat kasaavat itselleen päätemoreeneja, joet vaihtavat uomaa ja vesissä virtaa hienoa hiekkaa. Käytännössä tämä tahtoo sanoa sitä, että ensimmäisestä päivästä alkaen joenmutkia oli ohiteltava vierivillä kivikkorinteillä könyten kieli kohtuullisen keskellä suuta. Rinkka oli oltava tukevasti selässä ja kivääristään oli pideltävä kiinni. Kivääri tosiaan, tuttavamme tuhannen torrakka, se on aina tiellä, oli se sitten olalla tai teltan jalkopäässä. (Kaikki, jotka ovat seuranneet tarinoitani 78. leveyspiiriltä ovat taatusti jo oivaltaneet, että kahta en vaihda ihan siitä syystä etten niistä eroonkaan pääse: kivääriä ja moottorikelkkaa.) Joissain, ja sanoisin jopa että useissa paikoissa maa oli vielä sulamisen jäljiltä upottavan märkää. Sammalmättäiden välissä lorisevista noroista joka toisesta sai juomavettä, joka toisesta perinteistä lattiankuurausvettä, jota emme tosin tarvinneet.
Ensimmäisestä päivästä alkaen omaksuimme siis varovaisen ja pompahtelevan kulkutavan ja myös Akateemisen Kenttägourmetseuran konstailemattoman tavan lappaa ruokamme suoraan kattilasta (suuhun pääasiassa, toisinaan makuualustalle, housuille tai tundralle). Liekö ollut minun syytäni ja ansiotani, että omaksuimme myös mainitun kuppikuntani Asenteen: Oleellista ei ole matkanteko vaan tauot. Heräsimme joka päivä puolen päivän jälkeen, taapersimme muutamia tunteja ja illaksi viritimme jääkarhunsäikyttimet pikkuruisen leirimme ympärille ja vetäännyimme sitruunan uumeniin koteloitumaan. En nimittäin voinut välttyä ajatukselta, että Tommin keltainen kupoliteltta on sitruuna, ja me makuupusseinemme olemme paikallisia toukkia. Ensimmäinen yömme sitruunassa oli tuskaisan kuuma, koska aurinko porotti suoraan tuulettomalle rinteelle. Seuraaviksi teltanpaikoiksi valitsimme tasanteet, joista oli mukavat näkymät laaksojen yli. Vaikka en voikaan laskea sitä omaksi ansiokseni, olin ylpeän emännän tapaan tyytyväinen siihen, että teltan oviaukosta saattoi kerralla nähdä kaiken, mikä väliaikaisessa kotisaaressani on olennaista: Puuttomat rinteet, lumilaikut, auringon kimalluksen pienillä jäätiköillä, matalalla luuhaavat sumut ja itsetietosen oloiset porot.
Tuntui hassulta olla vaeltamassa niin lähellä kotia, että koko ajan tiesin missä kylä on. Maisemat olivat talvisilta reissuilta ennestään tuttuja ja niin avaria, että näki kauas: tuon ja tuon tunturin takana on meidän talomme. Tavan takaa osoitin jotakin kivikasaa ja ilmoitin: "Tuossa minä oon istunu laskemassa kiirunoita." Pääsiäisen hiitoreissuillani olin etäältä katsellut Bogerbreenin moreenia Endalenin ja Fardalenin välissä. Kun toisena päivänä patikoimme sen ylitse, huomasin tallovani fossiileja. Kiekailimme hetken ristiin rastiin nenät maata viistäen ja kääntelimme kiviä. Tehtävänä oli löytää kompakteja, taskukokoisia fossileja kotiinviemisiksi. Koska mikä se sellainen Huippuvuorten vierailu on, jolta ei kiviä rahdata mukana? Olin kuulevani esihistorian siipien havinaa. Minusta on vallan hillitöntä, että näillä main on joskus kasvanut kasveja, joilla on nähtävästi ollut kämmeneni kokoiset lehdet. Biologi minussa oli tovin tohkeissaan.
Vaikka puolustankin antimaterialistisia arvoja, olen kovin kiintynyt vaelluskamppeisiini. Pikkuinen kaasutrangiani esimerkiksi on hurmaava. Kun toisen päivän iltana kapuamisen, tarpomisen ja porkkimisen päätteeksi istuimme telttapaikallamme keittämässä spagettia, totesin tyytyväisenä että kahden hengen annos mahtuu juuri ja juuri kypsymään kattilassa kiehumatta yli. Polttimo tuhisee hetken uutterasti ja katso: maisemaravintola tarjoaa pastaa pippurikastikkeella! Kuinka viehättävää! Alhaalla Colesdalenissa virtasi joki kohti Jäämerta, oli hiljaista ja mukavaa. Pitäisi käydä useammin ulkona syömässä.
Pidän myös kovin kengistäni. Matkalla seuraavaan maisemaravintolaan niihin meni lunta useammin kuin kerran. Olimme retkemme korkeimmassa kohdassa ja vaapuimme mahdollisimman vakain askelin lumilaikkujen yli. Astuin Tommin jalanjälkiin ja kuuntelin karkeasta, märästä lumesta kuuluvia tsuh-tsuh -ääniä kenkieni alta. Humpsahdin silloin tällöin polviani myöten hankeen. Se oli ehkä epämukavaa, saatoin julistaa "fanken heller" nykiessäni jalkojani ylös, mutta olihan se vitsikästäkin. Upota nyt hankeen heinäkuun puolivälissä, todella arktista.
Kun luminen Bødalen vaihtui Todaleniksi, jäimme sijoillemme kuivattelemaan kenkiämme ilta-auringossa. Hotelli Sitruunan edustalta näki koko seuraavan päivän matkan alas Todalenin suulle, ihmisten ilmoille. Autuaan laiskoina lojuimme Sitruunan takaterassilla kuivaherkkuja ja suklaata mutustellen. Toisinaan on ihan siedettävää olla ihminen.
Aurinkoista Todalenia pitkin oli joutuisaa taivaltaa. Palasimme kylään lauantai-iltana. Pappilan kukat olivat yhä pelastettavissa, ruuat jääkaapissa näyttivät jo epäilyttäviltä, pesukoneeseen tungettavat vaatteet haisivat huomattavan pahalta ja kaikin puolin tuntui siltä, kuin olisimme käyneet hieman takapihan takana pyörähtämässä. Kun parin lepopäivän jälkeen saattelin jo hieman kaameampaan risupartaan kätketyn Tommin lentokenttäbussiin, alkoi sataa tihuuttaa vettä. Bussi lähti, minä kävelin kylää kohti kiskoen huppua päähäni ja ajattelin, että olipa kuitenkin hyvä, ettei retkiemme aikana satanut. Loistavaa, kerrassaan loistavaa.
ps. Lue lisää kertomuksia Pitkän vuoden kylästä.