Keskiviikkona koitti vihdoinkin ilo ja juhla, kun rinkkani ja kenkäni saapuivat. Aikaa niiden lähettämisestä ei ollut kulunutkaan kuin kaksi viikkoa! Nyt vasta saimme postissa kuulla, että kesäaikaan lentopostipaketit tuodaan laivalla ja Oslostakin lähetettäessä kuuluu viikon verran. Luultavastikin lentokoneet ovat kesäisin turistisesongin aikaan niin täyteen buukattuja ettei postipaketeille ole enää tilaa. Meinasivathan omatkin matkatavarani jäädä seuraavaan koneeseen.
Ikävä kyllä olin mennyt ostamaan itselleni paluulentolipun jo to-pe-väliseksi yöksi. Viihdyin kuitenkin Longyearbyenissä niin hyvin ja mieli teki vielä kunnon vaellukselle joten päätin jättää lipun käyttämättä. Pääsimme siis keskiviikkona lähtemään kiertämään useamman päivän reittiä. Aivan Eiran ensimmäisen suunnitelman mukaan emme voineet kuitenkaan kulkea, koska takaisin piti olla sunnuntaina siivoamassa pappilaa sinne saapuvien asukkaiden takia.
Pakkasimme rinkkamme ja lastasimme eväät mukaan ja lähdimme kävelemään kohti Endalenia. Tarkoituksenamme oli kulkea Endalenia ja Fardalenia pitkin Colesdalenille saakka. Täällä kääntyisimme Bødalenille jota pitkin pääsisimme Todalenille ja sitä pitkin takaisin kohti adventdalenia ja Longyearbyenia. Matkaa kertyisi yhteensä vajaat 50 km.
Alkuosa matkasta oli tarpomasta pitkin tietä. Jälleen kerran tappajalinnut uhittelevat rannan tuntumassa. Pakoonkaan ei päässyt, koska tien toisella puolella oli Longyearbyenin juomavesiallas.
Kovin pitkälle endalenia pitkin emme enää keskiviikkona kerenneet, koska olimme päässeet matkalle vasta illansuussa. Valoa kyllä olisi piisannut, koska aurinkohan ei noilla leveysasteilla todellakaan laske tähän aikaan vuodesta. Vuorokausirytmi kuitenkin vaatii unensa tiettyyn aikaan. Maastossa kulkeminen ei myöskään ollut enään niin helppoa kuin edellisinä päivänä johtuen rinkan painosta. Muutenkaan maasto ei ollut niitä helpoimpia. Purojen ylityksiä oli vähän väliä. Kivikko, vetinen sammaleikko, hiekka, kova tundra ja ties minkälainen maaperä vaihteli jatkuvasti jalkojen alla. Tämäkään ei ollut tarpeeksi vaan reitti oli suurimmaksi osaksi myös kallellaan. Joen uoman reunamalla ei aina ollut helposti käveltävää tasaista aluetta vaan jouduimme pahimmillaan kulkemaan yli 70 asteen kulmassa olevia rinteitä pitkin.
Teltalle löytyi onneksi kohtalaisen tasainen paikka. Saimme jotenkuten viriteltyä räjähdyspanokset ja tripwiren teltan ympärille. Eira kantoi kivääriä mukanaan koko ajan kuten aikaisempinakin päivinä. Minä olin saanut turvakseni signaalikynän ja siihen sopivia räjähdyspanoksia. Vaikka ilman lämpötila ei ollut korkea niin teltassa lämpötila nousi hyvin nopeasti heti kun aurinko kiersi taivaalla sopivaan paikkaan emmekä sijainneet enää vilpoisassa varjossa.