Abisko - Kiiruna/Kolari (20.7.2000)

Kehnohkosti nukutun yön jälkeen heräilin Abiskossa. Yöllä ei ollut onneksi satanut enää ukkoskuuron jälkeen. Aurinko oli kuivannut maaston ja telttanikin siinä sivussa. Kamat kasaan ja pyörän päälle niikuin edellisenäkin aamuna. Sitten suunta takaisinpäin kohti abiskon käsittääkseni ainokaista kauppaa. Vihdoinkin aloin saada kunnolla hyötyä irti jo pari vuotta omistamastani visa-kortista. Ensin olin sen avulla saanut longyearbyenissä puhelimitse ostettua itselleni lentolipun ja nyt sain itseni ravittua ruotsissa. Alkuperäisen matkasuunnitelmanhan mukaan minun ei pitänyt ollenkaan eksyä ruotsiin joten eipä mukaan sattunut yhtään ruotsin kruunujakaan.

Noniin, anyway... Kaupasta sain vakiosafkaani elikkäs puoli litraa jugurttia. Ostin myös pari litraa mehua piristämään pelkkää vesidieettiäni. Fazerin Geisha-levyt olivat myös tarjouksessa ja sorruin moiseen. Onnekkaasti kyseessä oli sen verran hieno kauppa, että sieltä löytyi myös weskikin josta sai vesipullot täyteen ja rillinsäkin sen verran puhtaiksi, että näki hieman eteensä.

Matka jatkui tankkauksen jälkeen kohti Kiirunaa. Tiedossa oli vajaan 100km siivu ja toivon mukaan alamäkivoittoinen. Tie kulki vielä pitkän matkaa Tornionjärven rantaa pitkin. Kovinkaan kauaa en kerennyt ajaa kun edessä alkoi taivaalle muodostua synkeämpää pilvimassaa. Selvästi näki kuinka edessä olevan vuoren rinteillä satoi railakkaasti vettä. Ihan heti en kuitenkaan suostunut vetämään takkia niskaani vaan kastuin ensin jonkin verran. Sitten takki olikin pakko kiskaista niskaan etten paleltuisi. Sadetta jatkuikin sitten lähes tauotta parin tunnin ajan. KAstuminen ei niinkään haitannut takin pitäessä kosteuden ja kylmyyden poissa iholta. Eniten söi miestä jatkuva vastatuuli. Muistan erityisen hyvin erään loivahkon alamäen jossa en meinannut päästä eteenpäin vaikka voimieni takaa poljin. Sivulaukuilla varustettu polkupyörä toimii kiitettävän hyvin tuulipurjeena. Kukahan keksisi tavan pakata pyörän niin että myötätuulesta saisi kaiken irti mutta vastatuuli ei haittaisi ollenkaan? aerodynaamisesti muotoillut laukut?

No onneksi mikään ei ole ikuista, ei edes norrbottenin sadekuurot. Vastatuuli saattaakin olla ikuinen mutta se jäi vielä varmistamatta. Sade taukosi lopultakin. Matkanteko rentoutui hieman vaikka tuuli jatkoikin kiusaamistaan. Pysähtelin aina välillä pitämään taukoja ja valokuvaamaan kivannäköisiä paikkoja. Yksi hirvikin eksyi tielle ja pitihän siitäkin turpaveikosta kuva näppäistä. Pitäähän sitä porojen joukkoon jotain vaihteluakin saada :) Hienot maisemat alkoivat kuitenkin huveta aika pian Tornionjärven jäätyä taakse. Suuret vuoret ja tunturit jäivät taakse ja edessä oli lähinnä tylsähköä suomaisemaa jossa siellä täällä näkyi tavallisen tylsiä tuntureita. Välillä tien vieressä puksutti rautatietä pitkin rahtijunia Narvikiin ja Kiirunaan. Onnistuinpa moisen kerran valokuvaamaankin.

En oikein viihtynyt Kiirunaan polkiessani. Tiedä sitten alkoiko polkeminen täyttää miestä jo kurkkua myöden. Siinä ajaessani kuitenkin päätin, että Kiirunassa pitää hypätä junaan tai bussiin ja ajella lähemmäksi Suomea. Norrbotten on yksinkertaisesti liian tylsä paikka ajella. Suomen lapissa on pieniä kyliä kauppoineen ja ihmisineen tiheämmässä kuin Norrbottenissa. P-paikoilla on myös huomattavasti useammin saamelaisia kaupustelemassa kaikenlaista ja muutenkin enemmän elämää. Ruotsalaisen tien varrella olevat P-paikat ovat hyvin pieniä ja niitä on usein. Yleensä niillä ei ole mitään mutta aina välillä koskia ylittäessä saattaa P-paikoilta bongata kalamiesten autoja. Taisin kerran jopa nähdä muutaman kalastajan joen varrella. Jos tykkää hienoista koskista niin Abisko-Kiiruna väli voi olla ihan mielenkiintoinen mutta minä ainakin kyllästyin niihin parin ensimmäisen jälkeen. Ruotsissa tiekin on huonommassa kunnossa kuin Norjassa. Valivali :)

Kiiruna

Jonkinverran ennen Kiirunaa sain vahvistuksen päätökselleni siirtyä ainakin joksikin aikaa muun kuin polkupyörän kyytiin. Vasen polveni alkoi antaa selviä merkkejä siitä, että nyt saa polkeminen riittää vähintäänkin tältä päivältä. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin polkea viimeiset kilometrit Kiirunaan saakka. Polvi ei tykännyt hyvää mutta ei sentäs hajonnutkaan. Kiiruna on aikas hassu kaupunki. Se on rakennettu kukkulalle jossa on huomattavasti lämpimämpää kuin ympäröivässä maastossa hieman alempana. Infotaulusta selvisi sopivasti missä sijaitsee linja-autoasema. Löysinkin perille ongelmitta vaikka menikin hieman aikaan tunnistaessa linja-autoasemaa, koska talon kyltti oli hieman kehnolla fontilla ja huonossa paikassa.

Linja-autoasemalla ensimmäiset sanat jotka kuulin olivat selvää suomea. Syömässä ja bussia odottamassa oli nelihenkinen suomalainen vaellusporukka. Lienivätköhän menossa abiskoon, en tiedä. Ei oikein huvittanut ryhtyä juttusille. Aikaslailla nuoria olivat kuitenkin. Vääntäydyin lippuluukulle kyselemään aikatauluja. Ensimmäinen kommentti sen jälkeen kun olin englanniksi kysynyt pääseekö tänään vielä bussilla Haaparantaan oli: "Puhun minä suomeakin". No sittenpä tulikin suomeksi haasteltua ja kävi ilmi, että Haaparantaan ei pääsisi ennenkuin seuraavana aamuna. Lähimmäksi Suomea menisi Junosuandoon kulkeva bussi, joka lähtisi n. tunnin kuluttua. Kiitin neuvoista ja sain itselleni aikataululäpyskänkin. Istuskelin vähäksi aikaa miettimään, että mitä tekisin. Samalla upotin sisuksiini erinomaiselta maistuneen geisha-levyn :) Päätin, että hyppään Junosuandon bussiin ja poljen kipeästä polvesta huolimatta sieltä edelleen Pajalaan ja Kolariin.

Minullahan ei ollut yhtään ruotsin kruunuja joten lähdin koikkelehtimaan Kiirunan keskustaan. Löysinkin Merita-Nordbankenin pankkiautomaatin, joka ystävällisesti antoi minulle läjän ruotsin kruunuja. Kerkesin etsiä vielä ruokakaupankin. Ostin pussillisen sipsejä, puoli litraa jugurttia, banaaneja ja omenoita. Päättelin näillä jaksavani edessä olevan "raskaan" bussimatkan. Aiemmin bussiasemalla bongattu vaellusporukka näytti myös löytäneen saman kaupan.

Siirryin takaisin bussiasemalle ja oikealle laiturille. Kaipaamani bussi saapuikin samantien. Ystävällisen bussimatkaajan avustuksella pistimme pyöräni bussin tavaratilaan. Bussissa mongersin taas englantia ja jouduin maksamaan matkastani 102 kruunua. Luulisin, että kuski unohti laskuttaa pyörästäni. Perässäni sisään tuli minua auttanut ukko, joka paljastuikin nyt suomea puhuvaksi kuten myös bussikuski :) Pitipä sitten paljastaa omakin kielitaitoni koska aiemmin pihalla kommunikointimme ei oikein ollut englanniksi sujunut :)

Bussimatka alkoi leppoisasti bussikuskin ja matkustajaukon jutustelua puolikorvalla kuunnellessa ja samalla sipsejä mutustellessa. Seurailin myös jonkin verran ulkopuolella ohi lipuvia maisemia. Kohtalaisen tylsää suomaastoa eikä juurikaan mitään elämää paria pikkupaikkakuntaa lukuunottamatta. Sain matkalla kuulla hieman tarkemmin myös etelämpänä olevista tulvista. Olin jo aikaisemmin polkiessa saanut radiosta kuulla jotakin vesimääristä, mutta harjaantumaton ruotsintaitoni ei ollut täysin riittänyt selventämään asiaa. Bussimatka kesti parisen tuntia, jonka jälkeen saavuimme perille junosuandoon.

Junosuando - Pajala - Kolari

Sää vaikutti mitä mahtavimmalta. Aamupäivällä Abiskon suunnalla kiusanneista sateista ei näkynyt jälkeäkään. Taivas oli pilvetön ja aurinko paistoi lämpimästi. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin taivaltamaan kohti Pajalaa. 56km oli matkaa edessä tienviittojen mukaan. Tie kulki jatkuvasti Tornionjoen rantaa seuraten ja oli kauniisti havupuilla reunustettu. Ympäristö oli siis huomattavan erilaista kuin aamupäivällä Kiirunaa kohti polkiessa jolloin ympärillä oli ollut lähinnä suota ja vähäisiä lehtipuita. Polkeminen oli yllättävän kivaa. Kovinkaan kauaa en kuitenkaan ehtinyt nauttia vaan kipeä polvi alkoi taas ilmoitella olemassaolostaan. Yritin parhaani mukaan vähentää painetta kipeän polven puolella ja polkea hieman toispuoleisesti mutta eipä tuokaan hirveitä auttanut. Välillä polvi oli ihan ok ja välillä älähti oikein kunnon kivuliaasti. No, pidin taukoja keskimääräistä useammin vaikka matkalla ei ollutkaan mitenkään ihmeellisiä pysähtymispaikkoja. Muutama pikkuinen kylä ja tavallisia P-paikkoja tien varrella. Ajan kuluessa ja Pajalaan edelleen ollessa matkaa aloin jo hieman kypsähtää polkemiseen sekä polveeni. Olin kuitenkin päättänyt, että pääsen Kolariin saakka josta voi edelleen helposti hypätä junan tai bussin kyytiin ja matkata paikkojaan hajottamatta kotiin.

Lopultakin saavuin Pajalaan ilta-auringon loistaessa kauneimmillaan n. 23 aikoihin illallla Suomen aikaa. Pajalasta oli kuitenkin vielä jäljellä tuskaiset 24km äärimmäisen tylsää ja tyhjää tietä pitkin. Pelkkää metsää ympärillä eikä juuri mitään asutusta. Pari poroa sentäs kävi pomppimassa tieni tukkeeni. Näin myös jonkin pienemmän ja vikkelämmän eläimen, jonka tarkempi tunnistaminen jäi mahdottomaksi. Jänis se ei ollut mutta ehkäpä kettu. En voi tietää. Lopultakin saavuin Suomen ja Ruotsin rajalle! Otin sillalta kuvan iltaruskon värjäämästä Muonionjoesta ja Suomen puolella olevasta tulliasemasta. Käännyin kohti Kolarin keskustaa ja aloin tuntea oloni kotoisaksi:) Paikka oli jo tulomatkalta tuttu. Totesin kuitenkin Kolarin info-taulun kelvottomaksi. Kaikenlaisia turhia maamerkkejä oli tauluun merkitty mutta ei rautatieasemaa eikä bussiasemaa. Onneksi rautatie näkyi kuitenkin joten pystyin helpohkosti arvaamaan missäpäin rautatieasema saattaisi olla. Poljin siis kylän läpi ja Kolarin rautatieasemalle. Edelliskerran olin käynyt täällä pari talvea sitten tullessani Ylläkselle hiihtämään. Nyt oli Kolarin uusi ja hieno rautatieasemakin jo valmistunut. Ovesta selvisi, että asema aukeaisi perjantaiaamuna klo8. Väsyneenä päätin lykätä telttani pystyyn johonkin mahdollisimman lähelle. Kiertelin hieman lähipusikkojen reunoja kunnes löysin parhaan paikan aivan aseman vierestä metsikön puolelta. Valtavasta hyttysparvesta huolimatta pistin teltan pystyyn, säädin herätyskellon soimaan 0750 ja kömmin makuupussiin nukkumaan.